Suomeksi albumin nimi tarkoittaa ”nopeudentuojaa”.
Seitsemän vuotta 604-debyytistä (2001), eikä Ladytron ole vieläkään ottanut taiteellista harha-askelta. 604:n tyylipuhtaasta minimalistisesta elektrofuturismista voi vetää suoran viivan upouuteen neljänteen albumiin, mutta vuosien varrella viiva on muuttunut mustemmalla ja leveämmällä tussilla vedetyksi.
Nimittäin siinä missä varhaiset levyt kanavoivat Human Leagueta ja Yazoota, vuosimallin 2008 Ladytron on jo aika lähellä goottielektron ja My Bloody Valentinen sekoitusta. Kliinisen elektroniset taustat on tuhrittu surisevilla kitaravalleilla, joissa yksittäiset äänet ja soittimet liukenevat melodiseksi laavaksi.
Ladytronin todellinen valttikortti on kuitenkin Helen Marnien uniikki ääni, joka on yhtä aikaa lapsenomaisen naisellinen ja pelottavan mekaaninen, siis täydellisesti yhtyeen nimeä kuvaava, kuin rakastunut teinirobotti.
Marnien yhtä aikaa herttainen ja uhkaava ääni tarjoaa vaadittavan kontrastin levy levyltä yhä synkemmiksi muuttuville taustoille, ja näin suklaa pysyy suklaana, joskin entistä mustempana sellaisena.
Velocifero ei ehkä sisällä yhtään niin täydellistä popkappaletta kuin edellislevyn Witching Hour (2005) huippukohdat International Dateline ja Destroy Everything You Touch, mutta minkä albumi kärjen terävyydessä häviää, sen se voittaa rintaman leveydessä.
Ghosts, Lovers, Tomorrow ja I’m Not Scared ovat kaikki silkkaa lakritsia ja silkkaa mahlaa; kun taas Marnien kollega Mira Aroyo tuttuun tapaansa puhuu bulgariaksi kaksi kappaletta, levyn enteilevästi avaavan Black Catin ja euroviisumaisen Kletvan.
Velocifero on siis Ladytron mallia 4.0: runko on sama, mutta vuosien varrella ympätyt lisäosat tekevät siitä entistäkin tehokkaamman ja toimivamman. Yhtye on tarkasti pimeyden ja vaaleanpunaisen valon rajalla, määrittelemättömissä ja tulkitsemattomissa, kuten kappaleen They Gave You a Name, They Gave You a Heart arvoituksellisessa sanoituksessa. Ketkä ”ne”? Ja onko Ladytronilla sydäntä laisinkaan? Tarvitsisiko se edes sellaista?