Triphopin ikuisen lupauksen visio ei ole kirkastunut kahdeksassakaan vuodessa.
Tänä vuonna on nähty niin monta korkean profiilin comebackia, ettei Leila Arabin paluu kahdeksan vuoden levytystauolta ole kohottanut kovinkaan monta kulmakarvaa. Eikä se ole Blood, Looms and Bloomsin perusteella suurikaan vahinko.
Björkin, Aphex Twinin ja Gallianon kanssa työskennelleen tuottaja-kosketinsoittajan kolmas albumi jää hahmottomaksi kokonaisuudeksi. Levyn kappaleet ovat sävellyksiltään liian heppoisia ollakseen tyydyttävää popmusiikkia ja äänimaailmaltaan liian hajanaisia muodostaakseen yhtenäisen albumikokonaisuuden.
Albumi parantaa hiukan heiveröisistä singlelohkaisuistaan, mitättömästä Mettle-synkistelystä ja Martina Topley-Birdin huokailemasta Deflectistä. Mollie tarjoaa Massive Attackin Mezzaninen tummia sävyjä, Carplos Blonde pakkonaittaa Blonde Redheadin ja Jean-Michel Jarren ja leikkisä Little Acorns tuo kokonaisuuteen kaivattua huumoria.
Heikoimmillaan jää on kolmella kappaleella vierailevan Luca Santuccin laulaessa. Miehen mölisemää The Beatles -lainaa Norwegian Woodia lienee henkilön mahdoton kuunnella kahdesti.