Liika sokeri voi pilata kauniinkin kakun.
Kun tekee tarpeeksi suuria eleitä, ongelma on siinä, että kaikki jäävät tuijottamaan vain käsiä.
Ruotsalainen Jens Lekman on mies, joka saa The Divine Comedyn Neil Hannon näyttämään traktorinvedon piirikunnan mestarilta. Hänen kolmas albuminsa on puolestaan täynnä mahtipontista ja kirjallista popmusiikkia, jolla on paljon enemmän tekemistä Cole Porterin ja Noel Cowardin kanssa kuin juuri millään öljykriisin jälkeen julkaistulla.
Lekman onkin lahjakas mies, ja Night Falls Over Kortedala sisältääkin enemmäin kuin oman osansa ilahduttavia pophelmiä. Esimerkiksi käy vaikkapa A Postcard to Nina, jossa Jens teeskentelee olevansa lesboystävättärensä poikaystävä hämätäkseen tämän vanhempia.
Kokonaisen albumin mittakaavassa Lekmanin hallittu, viimeistelty ja laskelmoidun oloinen popnäkemys alkaa tuntua sokeroidulta ja teennäiseltä, jopa sydämettömältä. Jensin puuteroidun eleetön laulutapakin alkaa harata vastaan. Menisi vaikka armeijaan tai jotain.