Lenny Kravitz unohti, miten tärkeitä tunne, hiki ja lämpö ovat rockmusiikissa

”Albumilta kaipaa ennen kaikkea läsnäoloa ja todellisen yhteistyön auraa”, kirjoittaa Matti Komulainen arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 8/14.

Lenny Kravitz: Strut
Roxie

Retrorockari velloo menneisyydessä.

Kravitz on satsannut käsityöhön uransa alusta. Paitsi että newyorkilainen moniosaaja on paitsi tehnyt biisinsä, tuottanut ne ja soittanut suunnilleen kaiken levyillään, hän on myös hyödyntänyt vintage-kalustoa efekteistä äänipöytiin.

Maineesta on kehkeytynyt kaksijakoinen. Yksille Kravitz on aitouden profeetta, toisille näppärä superhessu, jota kiinnostaa sittenkin enemmän vuosikertavehkeet kuin ilmaisun todellinen sisältö.

Kymmenennellä pitkäsoittollaan Kravitz ”palaa juurille”. Nytkin laulaja-lauluntekijä-muusikko on tehnyt pääosan levystä omin päin, ja mahtituottaja Bob Clearmountain vastaa lähinnä viimeistelystä. Ulkopuoliselle kultakorvalle olisi ollut muutakin käyttöä.

Funkrock toki svengaa parhaimmillaan mehevästi, ja esimerkiksi nimibiisi potkii kuin Kravitzin kestävimmät saavutukset. Tunne ja hiki sen sijaan loistavat poissaolollaan – albumilta kaipaa ennen kaikkea läsnäoloa ja todellisen yhteistyön auraa. Kokonaisuutta rokottaa lisäksi soundi. Levy soi Kravitzin varhaisiin töihin nähden kolkon mekaanisesti.

Matti Komulainen