Kimmo K. Koskinen perehtyi viisivuotiselta levytystauolta palanneen soulrock-yhtyeen uuteen tuotokseen.
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Lasse Lindfors
Damn Seagulls: Let It Shine
Fullsteam
Tuplaterveiset Detroitista.
Pitkään telakalla muhistellut helsinkiläiskopla nauttii edelleen vahvaa kannatusta. Kun Damn Seagullsin neljättä levyä tutkii ilman henkilökohtaisen fanittamisen tukea tai ennakkoasenteen taakkaa, se osoittautuu mainioksi vaan ei mullistavaksi albumiksi. Let It Shine yhdistää rohkeasti Motown- ja White Jazz -soundia. Kombo toimii paikoitellen hienosti, ja hikisen etukenoinen tunnelma välittyy oivalla tavalla.
Damn Seagulls menee meininki edellä: biiseissä on mukavasti ainesta, mutta varsinaista riemastuksen aihetta on vain kohtuullisesti. Yhtye ei yllä The Bellraysin tai Rocket from the Cryptin tasolle ilmaisun energiassa tai materiaalin terävyydessä, vaikka rivakassa Young Gunsissa kyllä ollaan lähellä.
Meteliä bändistä silti lähtee: parhaimmillaan murulle kompressoitujen rocksoitinten kanssa tuuttaa samanaikaisesti jousia, torvia, piano ja urut. Vaikka rämisevä yleissoundi on jopa hengästyttävä, sen tuhnuinen räkäisyys miellyttää. Kiitosta on annettava napakasta kokonaisuudesta, josta on turhat rönsyt ja heikot lenkit karsittu.
Arvio on julkaistu Rumbassa 6/14.