Painavia merkityksiä ja soittamisen riemua walesilaisveteraanien uran sivuraiteella
Manic Street Preachers on rypenyt nostalgiassa vuonna 1996 ilmestyneestä Everything Must Go -albumista lähtien. Niinpä yhtyeen kadonneen jäsenen Richey Edwardsin jälkeensä jättämiin teksteihin perustuva levy ei kuulostanut ajatuksena houkuttelevalta. Ihme kyllä, Journal for Plague Lovers on Manicsin uran parhaita töitä.
Epätasaisesta jäljestä tunnettu tuottaja Steve Albini on tällä kertaa ollut mies paikallaan. Piikikäs jälkipunk, 90-luvun vaihtoehtorockin rujous ja ilmava pop mahtuvat kaikki äänipalettiin. Sävyjä löytyy myös Edwardsin sanoituksista, joiden absurdi huumori ja nokkeluus on usein unohtua rockhistoriankirjoituksessa.
Ennen kaikkea levyä kannattelee Manics-kolmikon tyylitaju ja energinen soitto. Edes levyn lopettava hauras William’s Last Words ei käänny suruhymniksi, mistä pitää huolen basisti Nicky Wiren sympaattinen epälaulusuoritus. Piiloraitana soiva Bag Lady puolestaan repii sivut riekaleiksi eikä laita pistettä tarinan loppuun.
Journal for Plague Lovers kuulostaa siltä, että surutyö on viimein tehty. On taas aika järkyttää, runoilla ja metelöidä.