Samettinen sorkkarauta
”Join sydämeni halki”, laulaa Marit Bergman ja näyttää pimeään ihmemaahan eksyneeltä Liisalta levynsä kannessa. Ihan samasta Frida Hyvösen hengenheimosta Bergman ei kuitenkaan ole kotoisin, vaikka kollega levyllään vieraileekin.
Bergmanin laulaja-lauluntekijä-pop on kuin Fairylla puhtoiseksi hinkattua Hyvöstä. Masturbaatio ei ole masturbaatiota, se on jäätyneitä venäläisiä metsiä, joissa tanssivat diskoteekkiballerinat. Eikä siinä mitään, Ruotsissa on skene meneillään, ja sitä tutkii mielellään. The Tear Collectorilla saavutetaan sadunomainen, aikaan sitomaton tunnelma, joka on nykypäivän idols-hullutteluissa melkoisen harvinaista herkkua.
Levyn soundi on rikas muttei täysi. Jousisovitukset sulautuvat nätisti pianomelodioihin, ja silloin henki on suuri ja hetki syvä. Takapotkuisessa Bang Bangissa on vivahde Bergmanin punktaustasta. Se kolahtaa kuin samettiin kiedottu ruosteinen sorkkarauta: ikuisena, pehmeän rujona, aikaa nähneenä.