Svart
Hebosagil on täysin ainutlaatuinen rockbändi. Nykyisessä genren jälkeisessä maailmassa se voisi periaatteessa saavuttaa suurempaakin suosiota, mutta todennäköisempää on uskollisten seuraajien kanssa kulttiasemaan kasvaminen. Vähän niin kuin Radiopuhelimet, uniikki rockbändi sekin.
Yhtäläisyyksiä Hebosagililla ja Radiopuhelimilla löytyy ennen kaikkea mentaalipuolen estetiikasta ja eetoksesta. Asenne ei ole rock, vaan visusti underground, omaehtoinen ja tinkimätön. Hommat hoidetaan vakavuudella mutta henkseleitä paukuttelematta. Joku vaikeasti määriteltävä oululainen ilkikurisuus leijuu kaiken yllä tarjoten tarttumapintaa hakevien käsiin öljyä talkin sijaan.
Siinä missä Radiopuhelimet on soittanut varsin tunnistettavaa kulmikasta grooveaan vuosikaudet, Hebosagil on luonut nahkaansa musiikillisesti lähestulkoon julkaisu julkaisulta: äärimetallista melurockiin, vaihtoehtorockista vielä vaihtoehtoisempaan rockiin. Hebosagilin ääni jalostui kiinnostavasta merkittäväksi edellislevy Lohdulla (2016), josta malliesimerkkinä etenkin sen eeppinen avauskappale Peltirumpu. Kappaleen riisuttu ilmaisu korosti yhtyeen taitoa kääntää nihilismiä lähentelevä melankolinen pessimismi suorastaan lohdulliseksi ja voimaannuttavaksi.
Yhtye oivalsi jotain kenties itsekin: tätä uutta ääntä tutkittiin ep-julkaisuilla Fortuna (2017) ja Kevät (2018), joista viimeksi mainitun toinen kappale Joki oli seuraava Hebosagil-täysosuma. Yhtye osoitti pystyvänsä olemaan säälimättömän raskas ilman äärimetallin keinovalikoimaakin. Melankolisen vaihtoehtorockriffin jauhamisessa on jotain musertavaa ja Tatu Junno onnistuu asettelemaan sanansa kouraisevaan järjestykseen: ”Eikä ankkuri osu pohjaan”. Tuo rivi on kuin nuppineulan työntäminen Hebosagilin sieluun: siihen kohtaan, jossa pohjaton alakulo on niin kaiken nielevä, että se tuo syleilyllään toivoa.
Svartin julkaisemalta Yössä-albumilta löytyy vastaavankaltainen, yhtyeen filosofiaa sysimustan silmäniskun muodossa avaava rivi. Post-hardcoren uudella momentumilla kaahaavassa Mitä jos -kappaleessa Junno kysyy ”mitä tapahtuu jos hyppään?”, ja kuulostaa siltä, että jokainen tarjottu vastaus on väärä, jos vastausta edes odotti.
Hebosagilin viides albumi alkaa Mustaa Paraatia kanavoivalla post-punk-kitaroinnilla, joka sitoo yhtyettä entistä lähemmäs suomalaisen vaihtoehtorockin verilinjaa. Singlenäkin julkaistu Tämä on nähty -kappale on kuin keskiolutkuppila, minne kyynisyyden kovettaman miehet menevät kuolemaan. Junno, joka ei aiemminkaan ole profiloitunut kultakurkuksi, on kerännyt ääneensä rapaa, ja miestä kuunnellessa närästyksen happaman poltteen voi suorastaan tuntea.
Hebosagil muistuttelee menneisyydestään taidokkaasti soittamalla äärimetallista tuttuja elementtejä luonteviksi osiksi rock-kappaleitaan. Sellaisia ovat esimerkiksi Olen valmis lähtemään -kappaleen blackmetallinen tremolokitara ja Ääniä yössä -biisin kaoottiseksi yltyvä painajaismainen myllytys, jonka syövereissä Junno raakkuu kuin tuskissaan. Ne ovat näin harkitusti käytettynä komeita tehokeinoja, mutta samalla jyrkkyydessään vedenjakajia valtavirtaan tottuneille korvapareille.
Albumi loppuu Pitkät varjot -kappaleeseen, jolla Hebosagil on meluisimmillaan. Sen katarttinen kitaravalli on raastava ja kirskuva, se jättää tikkuja sormiin ja saa korvat soimaan. Se on myös levyn ainoa kappale, joka pelaa enemmän tekstuurilla kuin sen alla lymyilevällä sävellyksellä, ja kuvaa masennusta tasapainoillen runollisen elegisyyden ja banaalin tykittelyn rajapinnalla.
Hebosagilin Yössä-albumilla kuullaan myös tyylipuhtaasti nytkyttävä radiopuhelinbiisi Maahan. Se ei ole sitä vain musiikillisesti: ”Älä jaksa nuolla persettä” -mantran aikana mieleen piirtyy J. A. Mäen mustat aurinkolasit, hansikkaat ja kaikkien vuosikymmenten trendejä pakeneva hiusmalli. Samanlaista ajatonta ja ikonista tulevaisuutta povaan Hebosagilille.