Väärinpäin kuunneltavaa musiikkia, sekavaa kansitaidetta, symbolein nimettyjä lauluja – kaikki on hyvin Mewin maailmassa
Tanskalainen Mew kantaa kolmannella kansainväliseen levitykseen tarkoitetulla albumillaan taiderockin lippua entistä ylpeämmin. Trioksi kutistunut yhtye ei ole tällä kertaa liikkeellä yhdeksi möhkäleeksi miksatun progressiivisen teoksen kanssa, kuten viimeksi. Silti syytöksiä tekotaiteellisuudesta sateli kolmikon niskaan jo ennen kuin kukaan oli kuullut kappalettakaan levyltä. Se on ihailtava saavutus.
Jos pienen runon mittainen levynnimi, lastenkirjakuvittajan krapulaharhoja muistuttava kansitaide ja graafisin symbolein nimetyt kappaleet ovat jotenkin liikaa, vika ei liene Mewissä vaan mielikuvituksettomassa rockkulttuurissa.
Mewin tekemiset herättävät kiihkeitä tunteita, sillä yhtye ei ole pelkästään monimerkityksellistä ja tarkoituksellisen kryptistä utumusiikkia suoltava ryhmä, vaan myös yksi suurista skandinaavisista rockyhtyeistä. Se kiertää Yhdysvalloissa Nine Inch Nailsin lämmittelijänä, laulaja Jonas Bjerrellä on yhteinen sivuprojekti Coldplayn basistin kanssa, ja muun muassa Bono kuuluu yhtyeen faneihin.
Suomalaisesta näkökulmasta suurin Mewin No More Stories… -albumilla ottama riski on kylmänkalseiden kitaravallien jättäminen taka-alalle. Niiden tilalla on paljon höyhenenkevyttä popmaalailua, joka on tuttua jo yhtyeen menneisyydestä, sekä hilpeää, trooppista tunnelmointia ja kovasti lapsikuoron laululta kuulostavia osuuksia.
Varsinkin näillä leveyksillä huippusuosittu Musen ja Bloc Partyn kaltaisten yhtyeiden patentoima turboahdettu vaihtoehtorock nostaa päätään vain muutamalla raidalla.
Aikaisemmin kesällä julkaistulla ep:llä kuultu Repeaterbeater kurottelee eniten siihen suuntaan, ja albumilla laulu vaikuttaa väärään seuraan eksyneeltä. Ennakkomaistiaiskappaleista kiemuraisempi, Introducing Palace Players, ei sekään kuulu levyn kohokohtiin, vaikka kitara ja rummut kuinka hankaavat yhteen futuristisia funkrytmejä.
Ep:n kappaleiden väliin ahdettu yksinkertainen Beach on sen sijaan täysosuma. The Curen pirteimpiä hetkiä muistuttava alle kolmeminuuttinen raita todistaa, ettei Mewin tarvitse tukeutua monimutkaisiin kappalerakenteisiin tehdäkseen vaikuttavia popteoksia.
Mewin jäsenten usein mainitsema pyrkimys tehdä kappaleita, jotka yllättävät kuuntelijan, kuuluu levyllä usein positiivisessa mielessä. Yhtyeen musiikin erikoislaatu ei kuitenkaan kumpua ensisijaisesti pintarakenteiden rikkomisesta.
Bjerren lapsenomainen ääni, lapsuuden kokemuksiin viittaavat sanoitukset ja mahtipontiset orkestraatiot maalaavat sadunomaisia maisemia, joille vaihtoehtoisen rockin maailmasta ammentavat kitarat piirtävät jyrkän kontrastin.
Musiikin samanaikainen rauhoittava kauneus ja vinksahtaneisuus sallii yllättävät koukkaukset arjen tasolle. Niinpä Sometimes Life Isn’t Easyn ja Hawaiin – levyn kahden ehkäpä parhaan kappaleen – pohdinnat elämän ominaislaadusta eivät tunnu lainkaan korneilta vaan mieltäylentäviltä.
Ajoittain No More Stories… taantuu äänimatoksi vailla minkäänlaista mielekästä tarttumapintaa. Levylle, jonka avausraita on tarkoitettu kuunneltavaksi sekä etu- että takaperin, voi kuitenkin antaa paljon suurempiakin syntejä anteeksi.