Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will – Vanha sotaratsu tuo eloa elähtäneeseen postrock-genreen

07.03.2011

”2000-lukulaista postrockia osaisi tehdä käytännössä kuka vain, kunhan peruskliseet ovat hallussa. Onneksi skotlantilaiset sedät näyttävät nyt mallia, kuinka absoluuttisen inflaation kokeneeseen genreen saadaan puhallettua edes 53 minuutin annos uutta virtaa”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Steve Gullick

Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will
Sub Pop

Postrock lienee tätä nykyä maailman yliarvostetuin musiikkilaji. 2000-luvun taitteessa julkaistujen Godspeed You! Black Emperorin, Mogwain ja Sigur Rósin suurtöiden jälkeen koko genre on pohjautunut näiden merkkiteosten kopioimiseen. Samalla 1990-luvulla genren pohjakiveä luoneet Slint ja Tortoise ovat entistä harvempien herkkua.

2000-lukulaista postrockia osaisi tehdä käytännössä kuka vain, kunhan peruskliseet ovat hallussa: etsitään bändin tueksi pari konservatorioviulistia, valitaan molliasteikolta kolmesta viiteen säveltä ja jyystetään näitä seitsenminuuttisen crescendon ajan. Lopputulos on valtava, hitaasti liikkuva äänimassa, joka saa nykypäivänä enää genreen turhan fanaattisesti suhtautuvan yleisön nännipihat kihelmöimään.

Nimetkääpä yksikin vuoden 2005 jälkeinen postrock-levy, jonka julkaisu on perusteltavissa edes yhdellä uudella idealla tai hitusen jännittävällä kierrättämisellä, tai josta on muodostunut minkäänlainen merkkiteos.

Niinpä niin. Onneksi skotlantilaiset sedät näyttävät nyt mallia, kuinka absoluuttisen inflaation kokeneeseen genreen saadaan puhallettua edes 53 minuutin annos uutta virtaa.

Täydellisesti nimetty Hardcore Will Never Die, But You Will -albumi kiteyttää entistä puhtaammaksi sen, mitä Mogwai koetti saavuttaa kymmenen vuoden takaisella Rock Action -levyllään. Postrockin ei tarvitse pohjautua hitaisiin tempoihin ja geneerisiin crescendoihin. Se voi soida kevyenä ja uljaiden melodioiden johtamana hekumointina ja olla tarvittaessa todella pop. Sisältö ajaa viimein muodon edelle.

Mexican Grand Prix’llä ja George Thatcher Death Partylla laulaa mekaanisesti kompressoitu ääni. Jälkimmäinen ja San Pedro polkevat eteenpäin voimakkaasti kuin mikäkin vaihtoehtorock.

Parhaimmillaan albumi on kuitenkin silloin, kun se himmailee ja kypsyttelee melodioita samalla tavoin kuin Rock Action aikanaan. Tätä kaavaa noudattavat White Noise ja Letters to the Metro ovat ehkä kauneinta Mogwaita koskaan.

Kun homma niputetaan Too Raging to Cheersin ja parhaiten ikinä nimetyn You’re Lionel Richien perinteisemmällä jylistelyllä, ei voi kuin huokaista: postrock elää taas ainakin hetken.

Arvio on julkaistu Rumbassa 2/11

Lisää luettavaa