Mokoma – Luihin ja ytimiin

Suomi-thrashin uuden aallon keulakuva jatkaa tiukkaa linjaa.

Mokoma tuntuu myllyttäneen suomenkielistä thrashiaan jo ikuisuuden. Bändi on kuitenkin vasta neljännessä uuden aikakauden albumissaan, sillä vuoden 1999 debyytti Valu ja sitä seurannut Mokoman 120 päivää olivat vielä omimman tyylin etsimistä.

Armottoman metallin viitoittama polku löytyi Kurimuksella. Bändi perusti oman levy-yhtiön Sakara Recordsin, jolla se on julkaissut levynsä siitä lähtien. Mokoma onkin ollut sekä uuden ajan perinnetietoisen härmä-thrashin airut että malliesimerkki peräänantamattomasta yritteliäisyydestä.

Vanhan ja viisaan johtohahmon rooli on sopinut bändille hyvin, sillä se on esiintynyt julkisuudessa esimerkillisesti ja asiaankuuluvan itseironisesti. Taiteellisesti bändi on pyrkinyt pelottomasti eteenpäin ja ottanut radikaalejakin taiteellisia haasteita.

Edellisellä albumillaan (Kuoleman laulukunnaat, 2006) Mokoma omaksui selkeästi aiempaa rankemman otteen. Luihin ja ytimiin ei ole yhtä suuri harppaus kuin loikkaaminen biisilähtöisemmän Tämän maailman ruhtinaan hovin pätkeestä Kuoleman laulukunnaiden alavireiseen rusennukseen. Nytkin thrashin ohessa piilee kuolo, joka saa seurakseen ansiokasta mustan metallin raastavuutta.

Ensivaikutelman tuttuudesta huolimatta Mokoman soundissa on mukavasti uutta. Erityisesti lead-osuuksissa loistava kitarointi tuo biiseihin rehvakasta lennokkuutta. Veriveljet-biisin lisäksi muutenkin Slayerin armottomuutta muistuttava meininki saa paikoin höystettä, joka kuulostaa autenttiselta King–Hannemann-kaksikolta. Napakka tuotanto ja soittosuoritteet ovat kertakaikkisen mallikelpoisia selkeäpiirteisessä konstailemattomuudessaan.

Sovituksellisesti Luihin ja ytimiin on huolella valmisteltu. Esimerkiksi Nujerra ihminen -sinkun muoto hahmottuu muutamalla kuuntelulla varsin mielenkiintoiseksi. Taitamattomissa käsissä levyn biisit olisi helposti saatu sovitettua tympeäksi perusmäiskeeksi.

Kappalemateriaali on pääsääntöisesti hyvää. Pari turhempaakin raitaa on jätetty mukaan, mutta nekään eivät tee sanottavaa lovea levyn kirkkaaseen kilpeen. Mokoma sahaa ja murjoo riffejä hurjalla intensiteetillä kuin Vio-Lence ikään; väliin tuntuu että maltillisempikin lähestymistapa riittäisi.

Komealla loppuhuipennuksella kruunattu Ammu, hautaa ja vaikene summaa levyn parhaat puolet erittäin hienosti. Melodisen osaston kappaleista Marras on komea, mutta Entistä ehompi ei tavoita potentiaaliaan.

Annalan laulu on jälleen hämmästyttävän monimuotoista. Miehen äänessä ja tulkinnassa on antaumusta ja vereslihaa enemmän kuin useimmilla metallilaulajilla ikinä. Toisaalta räikeimmillään vibraaton maustaman puhtaan laulun ja perkeleellisen rähjäämisen vuorottelu myös vähän rasittaa.

Vaikka äkäisesti ilmoille suljetyt sanat ovat tiukkaa asiaa, ne ovat vähemmän vihaisia kuin viime kerralla. Nyt teemana tuntuu olevan ihmisyyden käsittely. Sen tiimoilta esimerkiksi pyydetään vilpittömän kuuloisesti anteeksi ja toivotaan vihan katoavan. Se on raikas ja rohkea ratkaisu, joka toimii ja antaa bändille luonnetta sekä taiteellista uskottavuutta.

Luihin ja ytimiin jatkaa hienosti Mokoman laatujulkaisujen sarjaa. Se ei kuitenkaan ole mainittavasi parempi tai huonompi kuin Kuoleman laulukunnaat. Ja kun minulta kerran kysytään, niin ilmava ja kappaleorientoitunut Tämän maailman ruhtinaan hovi on edelleen Mokoman paras levy. Mutta eipä ole kehno tämä uusikaan.