Mokoma: Sydänjuuret  – Karjalainen veri, suomalainen sydän

Mokoman seitsemännellä studioalbumilla sydänverinen metalli soi ja hengittää.

Mokoma: Sydänjuuret
(Sakara)

Isänmaallisuus on vaikea aihe taiteessa. Eritoten miehisessä metallikulttuurissa on kansalliskuvastoa käyttämällä helppo altistaa itsensä lukemattomille väärinymmärryksille. Mokoma ei voisi seitsemättä albumiaan aloittaa juuri riskialttiimmin, kun Marko Annala ärjyy kitaroiden ja rumpujen pelottavan yhteentörmäyksen päälle: ”Sain äidiltä kieleni / sain isältä maan / johtotähdeksi mieleni / kaipuun sitä painamaan.”

Sydänjuurten nimiraidassa on samanaikaista raivohullua vimmaa ja pohjatonta melankoliaa, ja tuo yhdistelmä tekee mahdottomaksi tulkita kappaletta ylistyslauluna sille isänmaallisuuden muodolle, jonka pääasiallisia tunnuspiirteitä ovat sotakoneiden palvominen ja vieraan pelko.

Kappale on dokumentti omaa paikkaansa kartalta etsivän yksilön mielentilasta. Lauluna ja soittosuorituksena se lienee upeinta, mitä Mokoma on koskaan levylle taltioinut.

Vaikka yhtye pelaa vahvimman korttinsa jo kättelyssä, albumi ei kärsi siitä piiruakaan materiaalin laaja-alaisuuden ansiosta. Mokoman uran toisen vaiheen johtotähtenä on loistanut 1980-luvun kireä ja kiireinen thrash metal, mutta yhtye on neljän levyn ajan sotkenut siihen voimakkaita skandinaavisia ja slaavilaisia sävyjä.

Siinä missä 1990-luvun alussa metallisivistyksensä hankkineelle levyn alkupuoli tuo muistoja Sepulturasta, levyn loppupuolella Mokoma onnistuu kuulostamaan niin Amorphisilta (Rautaa rinnoista) kuin jopa Liekiltä (Älä anna sille nimeä).

Yhtyeen vanhat vakioyhteistyökumppanit, Janne Saksa ja Miitri Aaltonen, ovat tällä kertaa päässeet kumpikin vaikuttamaan äänimaailmaan – Saksa äänittäjänä ja Aaltonen miksaajana. Lopputuloksena on levy, joka paitsi ärjyy, myös soi ja hengittää, toisin kuin valtaosa tukkoon kompressoiduista metallialbumeista.

Pienenä kauneusvirheenä Marko Annalan sanoituksissa on välillä kömpelöä sormellaosoittelua. Annala hallitsee onneksi myös hienovaraisen huumorin: onkohan maailmassa toista metalliyhtyettä, joka voisi antaa kappaleensa nimeksi Hei hei heinäkuu?

Teksti: Ville Aalto, kuva: Joonas Brandt