My Chemical Romance: Danger Days : The True Lives of the Fabulous Killjoys – Paluu tulevaisuuteen

”Danger Days ei missään nimessä ole omaperäinen tai tuore – onpahan vain helvetin hauska trippi”, intoilee Anton Vanha-Majamaa arviossaan.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: My Chemical Romance

My Chemical Romance
Danger Days: The True Lives of the Fabulous Killjoys
Reprise

9/11:n jälkeen perustettu My Chemical Romance on taiteillut musiikissaan aina elämän ja kuoleman rajapinnalla. I Brought You My Bullets, You Brought Me Your Love (2002) ja Three Cheers for Sweet Revenge (2004) venkoilivat angstisen emopunkin syövereissä hajanaisin tuloksin. Solisti Gerard Wayn kynä oli jo paikoin terävä, mutta tyyliratkaisut rasittivat.

The Black Parade (2006) ei ollut härskeistä Queen-viittauksistaan huolimatta täyskäännös, mutta osoitti Wayn ilmeisen kunnianhimon. Tympeä goottiromantiikka sai rinnalleen pateettisen ja ehdottoman viihdyttävän stadionvaihteen.

Se myös osoitti sen, miten intertekstuaalinen yhtye onkaan. Trainspotting-kirjailija Irvine Welshin novellikokoelmasta nimensä ottanut bändi referoi sanoituksissaan ja soitossaan avoimesti idoleitaan. Lopputulos on usein vain taitavaa pastissia, mutta klassisen rockin ja modernin punkpopin risteytys pitää kokonaisuuden pinnalla.

Wayn ideoimaan sarjakuvaan perustuva Danger Days on jälleen harppaus eteenpäin. Se on edeltäjänsä tavoin konseptilevy, mutta mustavalkoinen paraati on vaihtunut neonvärien ja salamakuvioiden sävyttämään postapokalyptiaan. Netissä julkaistu traileri antaa maiseman tunnin mittaiselle matkalle vuoteen 2019.

Levy on sovitettu Queens of the Stone Agen Songs for the Deafin (2002) tyyliseen radiolähetystä imitoivaan muotoon. Juontajana toimii möreä-ääninen Dr. Death. Lyhyt intro taittuu härskin simppelillä kertosäkeellä kaasuttavaan Na Na Na -huudatukseen, jota on vaikea karistaa korvakäytävistään. Se on kuitenkin vain alkua, sillä levyn jokainen varsinainen kappale tihkuu hittipotentiaalia.

Kyseessä saattaa hyvinkin olla vuoden suurin rocklevy, eikä ainoastaan kunnianhimoisen oheismateriaalin vuoksi. Kappaleet vyöryvät toistensa perään hengästyttävällä tahdilla, ja jokainen on musiikillisten referenssien runsaudensarvi. Keskitempoisen Bulletproof Heartin riffi on silkkaa Turbonegroa, ja Led Zeppelinin haamu leijuu koko keitoksen yllä.

Huippuja on vaikea nimetä. Pirtein biisi on valtavan kertosäkeen kuljettama aurinkoinen S/C/A/R/E/C/R/O/W. Sitä seuraa syntetisaattorin ja helisevän kitaran kantama Summertime, joka on kuin The Curea popeimmillaan. Samalla kappale laajentaa yhtyeen soitinskaalaa, kuten myös rumpukoneella ja synakuviolla leikkivä Planetary (GO!), jossa The White Stripes kohtaa Scissor Sistersin. Ensi kesän festarihitiksi tähtää massiivinen SING, jonka Way murisee James Maynard Keenanin elkein.

Joka suunnasta ammentava paletti ei kertaakaan hajoa käsiin, vaikka saumat paikoin nitisevät. Heikoimmillaan yhtye on industrial-henkisessä Destroyassa, jonka vihaiset lyriikat tuovat mieleen toisaalta Red Hot Chili Peppersin, toisaalta bändin oman resuisen debyytin. Vaisuksi jää myös keskitempoinen The Only Hope for Me Is You -balladi.

Kun Muse kompastui viimeisellään omaan kunnianhimoonsa, My Chemical Romance löytää itsestään jatkuvasti uusia kerroksia. Se ottaa saturoituun rock-paahtoonsa juuri sopivan asenteen, jossa mitään ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Tämä tiivistyy levyn loppuun, kun Dr. Deathin jäähyväisiä seuraa Yhdysvaltain kansallislaulu. Kappale kuitenkin räjähtää arvaamatta särömeluksi ja ponnistaa vielä yhteen vauhtiralliin: The Stoogesia häpeilemättä plagioiva Vampire Blood on täydellisen arvaamaton päätös teokselle, joka ei missään nimessä ole omaperäinen tai tuore – onpahan vain helvetin hauska trippi.

Arvio on julkaistu Rumbassa 16/10