Akseli Hiltunen arvioi Neumannin uutuuden ”kaikki tai ei mitään” -periaatteella.
Teksti: Akseli Hiltunen
Neumann: Oma Waterloo
Suomen musiikki
(tai vaihtoehtoisesti) 
Parisuhde koetukselle.
Neumann on nero, josta osa tykkää ja osa ei. Nuoriin hän ei ole purrut sitten 1980-luvun, minkä selittää se, että suurin osa 1980-luvun alun jälkeisistä nuorista on siitetty Dingon tahtiin. Siksi Neumannin tuotanto tuo nuorille mieleen lähinnä hämmentäviä visioita vanhemmistaan.
Oma Waterloo -soololla Neumann menee aiempaa pidemmälle. Lapsellisen ironiset ja irralliset sanoitukset eivät ole kadonneet mihinkään, ja tunnistettava vibratokin on ennallaan.
Levyn suurin meriitti on kuitenkin tuotantopuolella. Veijarimme päätti näet pestata tuottajikseen Maki Kolehmaisen ja Jimi Constantinen, joiden kädenjälki kuuluu levyltä selvästi. Viime vuoden loppupuolella vielä Dingon nimissä julkaistu Facebookissa herätti kiivasta keskustelua ja ihmetystä. Kertoo paljon levyn yleisestä laadusta, että ilmestyessään kummasteltu ralli on lopulta sen laadukkainta antia.
Levyn kestoluukutus on kuitenkin oiva tapa pistää parisuhde remonttiin ja kaivaa puolisosta esiin piilevä aggressio.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/13.