Uusivirta yllättää raikkaalla ja rohkealla albumilla.
Levy alkaa The Cure -pastissilla ja jatkuu tahmean jähmeällä, pixiesmäisesti räimivällä Minä olen hullu -kappaleella. ”Lika on ainetta väärässä paikassa – minä olen likaa”, laulaja ynisee.
Mitä helvettiä? Mihin jäi turvallinen radiosuomipop-uusivirta? Ganes-kansikuvapoika?
Perään nopeatempoisempi Salmisaaren Salome yhdistää pörinäkitaraa ja -bassoa, villeleinosmaista paatosta, lehmänkelloa, twist-komppia ja pilkettä silmäkulmassa sekä tekstiviitteitä niin Hectoriin kuin Raamattuun.
Minä olen hullu -albumi olisi helppo leimata sarjaksi tyylikokeiluja, mutta se on tehty niin raikkaalla otteella, että levyn edessä on aseeton. Sanoitusten vanhahtavat kielikuvat kohtaavat musiikin 2000-lukulaisen pop-estetiikan, josta löytyy niin post-punk-kierrätystä, Coldplay-yleisöön vetoavaa uljautta kuin suomimelankoliaa.
Teksteissä kakskyt ja risat -ikävaiheen epämääräinen risteily ihmisten ja suhteiden keskellä on onnistuttu sovittamaan muotoon, joka on sekä koskettava että kepeä. Höysteeksi ripotellaan näppäriä alluusioita ja arkihavaintoja.
Siinä missä Herra Ylppö puhui Ihmiset-yhtyeen kanssa tehdyn sooloalbuminsa yhteydessä suomirockin pelastamisesta ja lopputulos oli muutama turvallinen radioraita sekä majkarmahtavaa itsepuhdistusta, Olavi Uusivirta voi pian oikeasti ryhtyä pukemaan ylleen suomenkielisen popin uudistajan viittaa.
Jos Uusivirta pystyy jatkossakin tekemään Ukonlintu ja virvaliekki- ja Tyhjiä sanoja -kappaleiden tasoisia biisejä, joissa on sekä instant-hitin tarttuvuutta että klassikon syvyyttä, eikä kadota laulajapersoonaansa teatterikoulun käytäville, meillä on ainakin yksi nimi, joka estää tuoretta suomenkielistä musiikkia vaipumasta marginaaliin.