Onko Judas Priestin viimeisin albumi viimein metallijumalan iltahämärä?

”Judas Priestin seitsemästoista studioalbumi jolkottaa hieman yli tunnin, ja vaikka se reilussa siinä ajassa onnistuukin tarjoilemaan jokaiselle jotakin, liika on liikaa”, kirjoittaa Juha Wakonen arviossaan.

Teksti: Juha Wakonen

Judas Priest: Redeemer of Souls
Columbia

Aloitan rikkomalla lupaukseni. Taannoin vannoin, etten arvostelisi levyä sen liiallisesta pituudesta. Täyspitkä on täsmälleen niin pitkä kuin tekijät ovat tarkoittaneet ja pulinat pois!

Paskat. Judas Priestin seitsemästoista studioalbumi jolkottaa hieman yli tunnin, ja vaikka se reilussa siinä ajassa onnistuukin tarjoilemaan jokaiselle jotakin, liika on liikaa.

Perinneheavy-ähky on valitettavaa etenkin siitä syystä, että tiukemmalla rajauksella levyn myötä olisi voinut melkein unohtaa yhtyeen 2000-luvun tuotannon. Esimerkiksi Down in Flames voittaa painkillermäisyyksillään heti puolelleen, ja Crossfire on lähes tyylipuhdasta bluesia Rocka Rollan (1974) ajoilta.

Tunnelmalliset Cold Blooded ja Secrets of the Dead ovat taas yksinkertaisesti parasta, mitä Judas Priest on levyttänyt aikoihin. Levyn keston vuoksi hienotkin hetket vain liukenevat keskinkertaisuuksien joukkoon. Ja jotenkin tuntuu siltä, että Redeemer of Souls tullaan muistamaan vain levynä, jolta puuttuu kitaristi K. K. Downing.

Arvio on julkaistu Rumbassa 7/14.