Huutomerkki lähti pois ja musikki vanheni 40 vuotta.
Panic at the Disco – nyt ilman huutomerkkiä! – runoilee ensimmäisen biisin We’re So Starving alussa: ”Oh how it’s been so long / We’re sorry we’ve been gone / We were busy writing songs for you / You dont’t have to worry, because we’re still the same band.”
Selitys on tarpeen, sillä ensimmäisen albumin A Fever You Can’t Sweat Out miedosti äkkiväärästä indiepopdiscosta ei ole jäljellä yhtään mitään. Panic at the disco tekee tällä levyllä killersit eli suuntaa kohti aikuisen retromman popmusiikin markkinoita.
Yhtye on poistettu diskosta ja viety rauhoittumaan The Beatles -leirille, jossa on mitä ilmeisimmin syötetty meditaatioita Brian Wilson -lusikalla. Hipahtava kansikuva ja Crosby, Stills, Nash & Youngin klassisen Déjà Vu -levyn tyyliset bändikuvat yhdistyneenä harmoniseen laatupoppiin ovat rajusti ristiriidassa sekä bändin että levyn nimen kanssa.
Soitto ja sovitukset on hoidettu erittäin tyylikkäästi, ja mukana on selvästi ollut iso tuotantokoneisto. Sama pätee levyn markkinointiin. Kyyniselle tulee taas mieleen Killersin megasuosio varsin keskinkertaisen Sam’s Townin jälkeen.
Panic at the Discon onneksi Pretty. Odd. on kuitenkin huomattavasti parempi kuin Killersin kakkoslevy. Loistavaksi sitä on vaikea mennä sanomaan, sillä kaikesta sorminäppäryydestä huolimatta päällimmäisenä kummittelee ulkokultaisuuden peikko. Bändin omaa persoonaa ei oikein tahdo kaiken kuorrutuksen alta löytyä.
Sama koskee biisejä. Vaikka ne ovat laatutyötä, oikeasti mieleen jäävää materiaalia on varsin vähän. Kappaleet voivat tosin tämänkaltaisessa musiikissa avautua vasta ajan myötä.
Nine in the Afternoon on hyvä Beatles à la Abbey Road -pastissi, Do You Know What I Am Seeing? rivakka poppiralli ja She’s a Handsome Woman kätevä The Shins -pala. Erona vaikkapa juuri Shinsiin on se, että levy ei kutsu luokseen. Vaikka sitä on mukava kuunnella, seuraavaa hetkeä sen kanssa ei odota innolla.