”On sääli, ettei Pariisin kevät haasta itseään enempää. Jonkinlaista viitekehyksenvaihdosta se kaipaisi”, harmittelee Anton Vanha-Majamaa arviossaan.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Sony Music
Pariisin kevät: Jossain on tie ulos
Sony
Kohti uutta, ainakin melkein.
Julistan heti alkuun: Pariisin kevään uudelta(kaan) albumilta ei löydy Pikku Huopalahden tai Tämän kylän poikii -jollotuksen kaltaisia takuuhittejä. Se on ilmaisultaan luontevaa jatketta Kaikki on satua -levylle (2012), jolla yhtye siirtyi entistä synkempään rekisteriin. Kesäyön ohella hittipotentiaali oli vähissä.
Nyt punainen lanka vie kohti tuntematonta. Yllä leijuu odottamisen, eteenpäin pyrkimisen ja uuden löytämisen teemoja. Tekstit sortuvat latteuksiin – välillä tarvotaan “lyhenevien varjojen” kaltaisten suomirock-kielikuvien puhkitallotussa maastossa – mutta kertojana Arto Tuunela kehittyy koko ajan. Levyä kuljettaa tarina.
Lisäkuuntelu palkitsee, mutta tarttuvan Odotuksen ja syksyisen Varjot ja ihmiset -kappaleen välillä tyhjäkäynti alkaa vaivata. Kauniita melodioita löytyy, mutta niitä ei saada sovitettua aidosti koukuttavaan muotoon.
On sääli, ettei Pariisin kevät haasta itseään enempää. Jonkinlaista viitekehyksenvaihdosta se kaipaisi. Potentiaalia kun löytyy vaikka mihin.
Arvio on julkaistu Rumbassa 9/13.