Tekotaiteellista jolkotusta ja viheltelyä.
”Jos miehellä on tuollainen nimi, sen on pakko tehdä levy.” Näin sanoi Popparienkkelin Timppa, eikä mies siinä ole väärässä. Tämä Psychon mammanpoikana parhaiten muistetun Anthony Perkinsin poika (tämäkin vielä!) on kyllä siunattu sellaisella nimellä, että mielenkiinto on varmaa.
Mitään post-rockabillyä ei levyltä kuitenkaan löydy, vaan Elvis purjehtii samalla slacker-folkin ulapalla kuin se Neutral Milk Hotelin heppu ja maustaa ajoittain alakuloansa Rufus Wainwrightin tyylisellä operaattisella höpsöydellä. Eli kaikki on vähän lakonista ja löysää, kunnes yhtäkkiä innostus purskahtaa niin, että mennään nuotin vierestä oikein koko sydämestä. Tunnelma tuo myös mieleen Leonard Cohenin 70-luvun homeisen sammarimeiningin, mutta Elviksellä ei ole Lennyn sanoituksia eikä seksikkyyttä.
Ash Wednesday ei varsinaisesti ole huono eikä hyvä. En itse asiassa ole varma, onko se olemassa ollenkaan, sillä levyä kuunnellessa tulee vaikutelma, että Elvis esittää pantomiimia ihmisestä, joka tekee lauluja ja levyjä. Levy on mitättömyydessään riemastuttava. Ehkä se oli tarkoituskin.