Vihdoinkin Phoenix ei petä
Kun Phoenix vuosituhannen alussa löi läpi Too Young- ja If I Ever Feel Better -singleillään, se kuulosti popmusiikin tulevaisuudelta. Tavallaan näin kävikin, vaikkei Phoenixistä itsestään tuon tulevaisuuden muovaajaa tullutkaan.
Liki vuosikymmenen perspektiivistä tarkasteltuna ranskalaisyhtyeen United-debyytin voi sanoa olevan elektronisen popin renessanssille lähes yhtä merkittävä katalysaattori kuin The Strokesin Is This It oli tennarirockin paluulle.
Phoenixin hupaisasti nimetty neljäs albumi on Unitedin seuraajista ensimmäinen, joka ei tunnu suurelta pettymykseltä. Puoliväliin asti albumi tuntuu jopa esikoisen kellistävältä mestariteokselta.
Levy käynnistyy kolmella singlekelpoisella pophitillä, joista Lisztomania ja 1901 sujahtavat bändin uran top viiteen. Niissä kitarat nakuttavat ja lämpimät analogisyntetisaattorit pörisevät Phoenixille ominaisella tavalla. Sen jälkeen levy sukeltaa äkkiarvaamatta lähes kymmeneksi minuutiksi Love Like a Sunset -nimiseen elektroambient-kylpyyn, jota kauniimpaa on vaikea kuvitella.
Sitten Phoenixin eväät on kuitenkin syöty. Levyn jälkipuoli koostuu viidestä popkappaleesta, jotka ovat ihan mukavia mutta joiden samankaltaisuus paljastaa Phoenixin lahjakkuuden rajallisuuden.