Oranssin Pazuzun tänään (26.2.2016) ilmestynyt nelosalbumi täyttää säveltaiteellisilta ansioiltaan yhtyeeltä odotettavat laatukriteerit puhtain paperein, kirjoittaa Markus Laakso levyarviossaan.
Oranssi Pazuzu
Värähtelijä
Svart / 20 Buck Spin
8,0 / 10
Pyöritin viime vuosikymmenellä metallimusiikkiin keskittynyttä levy-yhtiötä. Demoja ja julkaisijaa vailla olevia täyspitkiä tippui postiluukkuun niin valtavasti, että suurin osa niistä jäi kuuntelematta jo tökerön kansitaiteen, amatöörimäisen saatekirjeen tai luotaantyöntävän nimen takia.
Loppuvuodesta 2008 luukkuun kopsahti kirjekuori, joka sisälsi muovitaskuun sullotun cd-r-levyn ja lyhyen, askeettisesti asemoidun saatteen. Levyyn oli tussattu sanat ”Oranssi Pazuzu” ja ”Muukalainen puhuu”.
”Meillä on tämmöinen yhtye nimeltä Oranssi Pazuzu. Se soittaa jännää musaa. Vaikutteita on otettu mm. norjalaisista black metal -klassikoista, kotimaisesta psykedeliasta ja 70-luvun krautprogesta. Lopputulos on visuaalista, tunnelmallista ja uusia ovia aukovaa suomenkielistä musiikkia”, kirjeessä väitettiin. Bändin sielunmaisema oli tiivistetty nokkelaan loppukaneettiin: ”Oranssi Pazuzu tekee musiikkia joka saa kirkonpolttajat ja pilvenpolttajat pitelemään toisiaan kädestä”. Syöttiin ei voinut olla tarttumatta.
Levy lunasti yllättäen mainoslauseiden lupaukset moninkertaisesti. Mustan metallin, vanhakantaisen psykedelian ja kosmisten ääniefektien liitto tarjosi aidosti jotain uutta ja ennenkuulumatonta. Se paiskasi mielikuvituksen portit levälleen: avaruuden painajaismaisen koleuden, mustuuden, elottomuuden, yksinäisyyden ja tuntemattomuudenpelon pystyi miltei maistamaan.
Vaikka rakastuin äänitteeseen tulisesti, en julkaissut sitä itse, vaan lähetin sen kuultavaksi toiselle levy-yhtiölle. Koska bändin seos oli niin omaleimainen, oli selvää, että se tulisi herättämään vahvoja reaktioita.
”Vittu mitä paskaa”, kommentoi lafkan pomo. Jo seuraavana päivänä hän pyörsi sanansa, piti levyä mestariteoksena ja päätti julkaista sen. Oranssi Pazuzu nousi sittemmin pieneksi kansainväliseksi undergroundilmiöksi ja Muukalainen puhuu (2009) lafkan eniten myyneeksi äänitteeksi.
Viisi vuotta myöhemmin yhtye jatkaa raja-aitojen kaatamista neljännellä täyspitkällään, Värähtelijällä (2016). Vaikka julkaisija on vaihtunut ja yllätysefekti karissut, debyytin saatekirjeen sanat pitävät yhä kutinsa.
Sisäänpäin kääntynyt trippailumammutti Kosmonument (2011) ja helpommin lähestyttävä Valonielu (2013) hioivat yhtyeen ilmaisua omaan, tunnistettavaan suuntaansa. Värähtelijällä yhtye luottaa yhä toiston hypnoottisuuteen, riipivään korinaan, tieteellis-mystillisiin teksteihin ja ahdistavaan tunnelmaan, mutta äänimaisemaan on tarttunut paljetillinen uusia sävyjä, etenkin syna-, laulu- ja efektiosastolla. Vaikka välillä välähtävät totuttua kepeämmät vivahteet, kokonaisuus on umpisynkeä kuin Kali Ma’n musta uni.
Oranssi Pazuzu ei ole jumahtanut toistamaan itseään tai kopioimaan toisilta, vaan se tarkastelee teoksissaan oman mikro- ja makrokosmoksensa ajattomia salaisuuksia eri näkökulmista, tutkimusmenetelmiään alati kehittäen. Värähtelijä tarjoaa kypsyneimmän ulottuvuuden universumin alkuräjähdyksen ensimmäisen värin ja tuulten demonien kuninkaan nimessään yhdistävän ryhmän audiolaboratoriseen jatkumoon.
Oranssi Pazuzu ei päästä kuulijaa helpolla. Yli 70-minuuttinen seitsenbiisinen järkäle vaatii keskittymistä ja oikean mielentilan, jotta meluisasta ja korskuvasta kiekosta edes jotain irti. Bileillan soundtrackiksi, taustamusiikiksi tai hittikimaraksi siitä ei ole, mutta tuotannollisilta ja säveltaiteellisilta ansioiltaan albumi täyttää yhtyeeltä odotettavat laatukriteerit puhtain paperein.
Nauttimissuositus: kuuntele hyvillä luureilla yksin pimeässä. Tai vältä kokonaan.
Markus Laakso