”Eikö PJ Harvey voi epäonnistua?” kysyy maineikkaan naisartistin uutuusalbumista riemastunut Oskari Onninen.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Maria Mochnacz
PJ Harvey
Let England Shake
Island
PJ Harveyn hienous taiteilijana piilee siinä, ettei hän jää paikalleen. 41-vuotias Harvey pyrkii jatkuvasti haastamaan itseään ja kuulijoitaan. Tämän johdosta hänen diskografiansa on poikkeuksellisen sävykäs ja älykäs kokonaisuus, joka sisältää niin ensimmäisten levyjen autotalliruhjontaa, Is This Desiren (1998) koneistettua vereslihaa kuin minimalistisen White Chalkin (2007) pianoballadeja.
Harveyn rohkeus näkyy jo hänen viime levyjen työtavoissaan. Uh Huh Her -albumille (2004) hän soitti itse kaikki soittimet, ja aliarvostetun White Chalk -mestariteoksen kitaraan tottunut Harvey sävelsi pianolla.
Let England Shake jatkaa Harveyn rohkeaa linjaa. Nyt puolet levyn biiseistä on sävelletty autoharpulla, koska laulajatar haluaa jälleen välttää mukavuusalueitaan. Siitä huolimatta Englannin Dorsetissa sijaitsevassa 1800-lukulaisessa kirkossa nauhoitettu levy saa kuulijan jälleen kerran ihmettelemään, eikö Harvey epäonnistu koskaan.
Harvey on luonut Let England Shakella jälleen kerran nahkansa, mutta levy osoittelee silti hetkittäin hyvinkin suorasti menneisiin albumeihin ja pitää tekijänsä koko ajan täysin tunnistettavana.
The Glorious Land soi aavemaisen kitarausvan ja krautbiitin tahdittamana, mutta Harvey laulaa epätoivoisen riipiviä melodioita normaalia rekisteriään ylempää kuten White Chalkilla. Kun settiin lisätään vielä pahanenteistä torventoitotusta, lopputulos riipii niin syvältä, että vain Portisheadin voi kuvitella pystyvän samaan.
Bitter Branches -biisissä kurotellaan taas Harveylle kaikkein tyypillisimmän kitararockin suuntaan. Konesävyjä kuullaan ”Let it burn”-samplejen sävyttämässä Written on the Foreheadissa.
Uutta Let England Shakella ovat puolestaan helisevät kitarat ja autoharput, levyä työstämässä olleen The Bad Seeds -kitaristi Mick Harveyn runsaat lauluosuudet sekä albumin poliittisuus. Viimeksi mainittua Harvey tosin käsittelee täysin henkilökohtaisen Englanti-suhteensa kautta ja kaikkea muuta kuin suorasanaisesti.
Koska Harvey on niitä artisteja, joiden parhaasta levystä äänestettäessä pisteet jakautuvat poikkeuksellisen levälleen, Let England Shakea on vaikea lähteä tituleeraamaan sen enempää viralliseksi merkkiteokseksi kuin To Bring You My Lovea, White Chalkia tai mitään muutakaan artistin tuotosta. Ainakaan se ei häpeä lainkaan minkään albumikollegansa rinnalla.
Arvio on julkaisu Rumbassa 1/11