Jos onnistuu ruumiillistamaan yhden aikakauden, vaarana on jäädä loppuiäkseen sen vangiksi. Näin on käynyt Franz Ferdinandille, joka on ihmisten mielikuvissa juuttunut vuosiin 2004–2005 kuin esihistoriallinen hyönteinen meripihkaan.
Tuolloin skottiyhtyeen kaksi ensimmäistä levyä Franz Ferdinand (2004) ja You Could Have It So Much Better (2005) loivat pohjan kaupallisen britti-indien kultakaudelle, joka nosti pinnalle muun muassa Bloc Partyn, Editorsin, Kaiser Chiefsin ja Razorlightin sekä anglofiilit jenkkibändit The Bravery ja The Killers.
Sen jälkeen kaikilla noilla bändeillä on ollut vaikeaa, myös Franz Ferdinandilla. Yhtyeen edellinen levy Right Thoughts, Right Words, Right Action (2013) yritti kaikin voimin osoittaa nimeään oikeaksi, mutta vaikka toimet olisivat olleet oikeita, aika ja paikka niille oli ihan väärä.
Päällisin puolin yhtyeen viides albumi jatkaakin siitä mihin edeltäjänsä jäi. Nimi- ja avauskappaleen discorock vakuuttelee meille, että Franz Ferdinand on yhä nousukiidossa, vaikka biisi tyytyykin epätoivoisesti sinkoilemaan pitkin kiitorataa. Paljon parempaa ei voi sanoa kakkoskappaleesta Lazy Boy, joka liittyy pitkään sarjaan laiskasti kirjoitettuja ylistyslauluja laiskuudelle.
Nämä kaksi kappaletta ja kolmas ennakkolohkaisu Feel the Love Go paljastavat yhtyeen Akilleen kantapään: tarttuvat melodiat ja koukut Franz Ferdinandilta kyllä luonnistuvat, mutta tekninen taitavuus vain alleviivaa sanottavan puutetta. Yhtye ei tarjoa meille mitään mihin uskoa, mitä kannattaa, mitä muistaa.
Mutta jos uskaltautuu samoamaan keulakappaleiden ohi, Cassius-mies Philippe Zdarin tuottama Always Ascending paljastaa toisenlaista karvaa. Vuonna 2015 Franz Ferdinand lyöttäytyi yhteen Sparksin kanssa nimellä FFS yhden albumin ajaksi, joka oli parasta, mitä kumpikaan yhtye oli tehnyt vuosikymmeneen. Kun skottien poptajun yhdisti Maelin veljesten konseptuaalisiin teksteihin, Franz Ferdinandin musiikki sai sisältöä ja Sparksin musiikkiin palasi kiinnostus koukkuihin ja kertosäkeisiin.
Always Ascendingin parhaat hetket palauttavatkin mieleen FFS:n. Levyn keskivaiheille piilotetut The Academy Award ja Lois Lane voisivat jo nimiltään olla Sparksin kappaleita, kun Franz Ferdinand pudottaa tempoa, katkaisee konebiitin, lisää tunnelmaa ja lataa kierrettä teksteihin. ”The Academy Award for the good time goes to you”, Alex Kapranos laulaa kuin Sinatra ja kuulostaa kerrankin vilpittömältä.
Päätöskappale Slow Don’t Kill Me taas on aavemainen soihtu-western, jolla Nick McCarthyn korvanneen kitaristin Dino Bardot’n kitarat pääsevät eturiviin.
Franz Ferdinandin alkuaikoina kolmekymppiset muusikot teeskentelivät olevansa vuosikymmentä nuorempia ja sanoivat vain tekevänsä musiikkia, jota tytöt voisivat tanssia. Nykyään tytöt tanssivat ihan toisten, paljon nuorempien artistien tekemää musiikkia, joten jo viittäkymppiä lähestyvän Alex Kapranosin kavereineen toivoisi tunnistavan tosiasian ja ensi kerralla tekevän kokonaisen levyllisen musiikkia, jota sedät voisivat kuunnella. Always Ascending osoittaa, että ainekset ja lahjat siihen ovat olemassa.
Franz Ferdinand konsertoi 26.8.2018 Helsingin Allas Sea Poolilla. Lisätietoja tästä klikkaamalla.
