Kieroutuneen pirteä popalbumi.
Bobby Gillespie on bändeineen onnistunut aina läiskimään kasaan oman musiikillisen pilttuunsa. Kukaan ei kuulosta Primal Screamilta, eikä bändi kuulosta yhtä biisiä pidempään Gillespien sillä hetkellä fanittamalta artistilta.
Gillespien tyylitaju on erehtymätön. Vaikka Glasgown rottamies on Primal Screamin uran aikana kokeillut ja sekoittanut niin tanssibiittejä, 70-luvun The Rolling Stonesilta haiskahtavaa countryrockia kuin modernia elektronista rankaisuilmaisua, lopputulos on aina röyhkeää, laadukasta Primal Screamia.
Primal Screamin soitto on hapuilevaa, eikä Gillespien lauluääni ole kummoinen, mutta nerokkaana kapellimestarina hän panostaa biisien koukuttavuuteen ja ennen kaikkea bändin voimalliseen olosantiin ja sovitusten yllätyksellisyyteen.
Uudella Beautiful Future -albumilla Gillespie räjäyttää yhtyeen historian tuntevien päät tanssittavalla kasaripopilla. Levyn alkupään tunnelma on positiivinen, aivan kuin Blondien Autoamericanin ja David Bowien Let’s Dancen kuuntelun jälkeen olisi menty studiolle ja kaikilla olisi ollut oikeasti mukavaa, kun on instrumenteista on tullut ulos jotain kohottavaa. Lääkitys kohdallaan?
Primal Screamin tuotemerkiksi äitynyt huumeinen nihilismi jyllää vain taustalla, kun Gillespie kurottaa The Glory of Love -biisissä taivaisiin huulillaan rakkaus ja kauneuden piina.
Viidentenä kuultavan Suicide Bombin aikana käväistään tutussa Primal Scream -houremaailmassa. CSS:n laulajan Lovefoxxxin kanssa esitetty I Love to Hurt (You Love to Be Hurt) on maaninen, kaiken aikaisemmin ylistetyn lemmen ja glorian kyseenalaistava klubivaikerrus.
Over & Over on kokaiinibändien kuninkaaallisten, Fleetwood Macin Tusk -albumin (1979) imelä pianoballadi, mutta Primal Screamin käsissä Christine McVien Fleetwood-biisi muuttuu utuiseksi countryhortoiluksi.
Beautiful Futuren päättävä, Queens of the Stone Agen nokkamies Josh Hommen kanssa tehty Necro Hex Blues on keskitason elektrorockia, mutta napakan asenteensa vuoksi se jättää levystä hyvän maun.
Albumina Beautiful Future ei ole Primal Screamin parhaita, mutta vuoden 2008 parhaita julkaisuja se on ehdottomasti.