Punkkarit preerialla – arviossa Iceagen Beyondless

"Beyondlessin goottinen americana on musiikkia erämaan viimeiseen baariin maailman laidalle. Se tuoksuu sahajauhoilta, viskiltä ja hukatuilta viimeisiltä mahdollisuuksilta", kirjoittaa Samuli Knuuti.

16.07.2018
Iceage - Beyondless
Matador
8,1 / 10

Kapinaahan tämäkin tietysti on. Iceagen (jonka nimi lienee suomeksi ”jää kausi”) tanskalaiset pojat, sittemmin miehet, syntyivät vuosikymmen Ian Curtisin jälkeen. Manic Street Preachers ehti myös pukata debyyttisinglensä ulos ennen kuin Icagen jäsenet näkivät päivänvalon. Sen sijaan he olivat ehtineet herkkään teini-ikään, kun Editorsin, Interpolin ja Killersin kaltaiset yhtyeet jalostivat alkuperäisen post-punkin kolkon klaustrofobian stadionrockiksi.

Ei siis ihme, että Iceagen pojat olivat vihaisia. Joku oli ehtinyt varastaa ja sokerikuorruttaa heidän tulevaisuutensa soundin jo ennen kuin he olivat aloittaneet.

Niinpä heidän kaksi ensimmäistä albumiaan The New Brigade (2011) ja You’re ­Nothing (2013) eivät olleet niinkään raivoa valon kuolemaa vastaan vaan päinvastoin yritys saada se syttymään pelkän vimman avulla. Niitä seurasi kypsempi kolmas albumi Plowing Into the Field Of Love (2014), jolla nelikko osoitti olevansa muutakin kuin yhden tempun poni, joskin vesikauhuinen sellainen.

Neljännellä albumilla vimma on läsnä, mutta tällä kertaa mukana on kosolti uusia sävyjä. Aina avausbiisi Hurrahin motorik-sävyistä Plead the Fifthin preeriabluesiin Ice­age vuosimallia 2018 ei takuulla pahastuisi, jos heitä kutsuisi Nick Caven pikkuserkuiksi.

Iceagen kehitys kuuluu kuitenkin kirkkaimmin laulaja Elias Bender Rønnenfeltin suorituksessa. Siinä missä varhaisilla albumeilla hänen äänensä oli yksi kaaosta ruokkiva elementti, nyt hänen sanoistaan saa selvää. Nykyään Rønnenfelt kuulostaakin aivan oikealta keulakuvalta, eikä ole ankkurina vetämässä Iceagen alusta alemmaksi syvyyksiin. Hänen lauluäänensä on yhtä aikaa tarttuva ja kykenemätön kantamaan melodiaa, ja huokuu omanlaistaan antikarismaa.

Levyn teemat ovat kauheuksille person genren perusmateriaalia: riippuvuutta, epätoivoa, sotaa ja ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet liekansa päätepisteen. Yhdessä toisen kitaristin Johan Surrballe Wiethin kanssa Rønnenfelt tekee parhaansa imitoidakseen maanvyöryä.

Singlellä Pain Killer bändiä avustaa Sky Ferreira ja torvet, kun taas Take It Allilla jouset tuovat tervetullutta kauneutta muuten kovin lohduttomalle albumille. Showtime taas on makaaberia Tom Waits -kabareeta, jollaista Marilyn Manson haluaisi kuollakseen kirjoittaa, jos hän vain uskaltaisi luopua väljähtäneestä hevikitara-asenaalistaan. Päätösraita Beyondless syleilee vihdoin kakofoniaa, jonka kanssa albumi on flirttaillut koko 40-minuttisen kestonsa ajan.

Jos albumista jotakin kriittistä pitäisi sanoa – ja ainahan pitää – pari kappaletta, kuten Under the Sun ja Catch It eivät aivan saavuta muun materiaalin intensiteettiä.

Beyondlessin goottinen americana on musiikkia erämaan viimeiseen baariin maailman laidalle. Se tuoksuu sahajauhoilta, viskiltä ja hukatuilta viimeisiltä mahdollisuuksilta. Ja me kuulijat, me olemme vain matoja Iceagen meskaliinipullossa.

Iceage esiintyy Tavastia-klubilla Helsingissä 24.9.

Lisää luettavaa