Syynissä kolme levyä, joiden arviot eivät ”tuotantoteknisistä syistä” mahtuneet lehteen.
Neon Trees: Habits
Island
Opportunistirockin merkkiteos.
Neon Trees on kotoisin Yhdysvaltain Utahista, kaupungista nimeltä Provo. Varsin sopivaa, sillä kenenkään The Killersiin vähänkin myötämielisesti suhtautuvan on mahdoton ajatella yhtyettä minään muuna kuin pelkkänä provona.
Habits julkaistiin Yhdysvalloissa viime vuoden maaliskuussa. Laulu, joka on pitänyt albumin elossa näin pitkään, on Animal, jonka erottaminen The Killersin Change Your Mindista vaatii kuulijalta suurta ymmärrystä popmusiikin finessien päälle.
Amerikkalaisyleisö on lämmennyt Animalille hitaasti mutta varmasti. Platinamyyntiin yltänyt single rikkoi ennätykset nousemalla Billboardin Alternative-listan ykköseksi vasta 32:nnella listaviikollaan.
Tällä hetkellä Habitsia kaupitellaan Your Surrender -singlen voimin, joka on vielä Animaliakin röyhkeämpi The Killers -pastissi. Siitä kiitokset laulaja Tyler Glennille, joka on omaksunut Brandon Flowersin paatoksen ja vibraton suorastaan hämmästyttävällä tarkkuudella, ja Yhdysvaltain kyynisimmälle laulunkirjoittajaduolle S*A*M and Sluggolle, joiden ansiolistalta löytyy Cobra Starshipin Snakes on a Planen ja Metro Stationin Shake Itin kaltaisia opportunistirockin taidonnäytteitä.
Habits on tavallaan ihan hyvä levy. Aivan varmasti se on kuitenkin kammottavinta mahdollista musiikkia.
Antti Lähde
Those Dancing Days: Daydreams & Nightmares
Universal
Haaleaksi jäävää tyttöenergiaa länsinaapurista.
Ruotsalainen Those Dancing Days aiheutti ihailevia huokailuja debyyttialbumillaan kolme vuotta sitten. Bändin kakkoslevy on edeltäjäänsä eheämpi, mutta ei edelleenkään räjäytä tajuntaa.
Monessa kohtaa levy onnistuu olemaan suora ja pelkäämätön: peräkkäin sijoitetut Fuckaries ja Forest of Love eivät kysele lupaa vaan rullaavat eteenpäin, ja ilahduttavan moni biisi ei istu yksiselitteisiin fiiliskategorioihin. Reaching Forwardin melodia on röyhkeän kivalla tavalla puoliksi ysäriä ja puoliksi nykyaikaa. Laulaja Linnea Jönsson on upeimmillaan käheänä, silloin kun hän ei kuulosta Sugababesin kadonneelta jäseneltä. Tämänkaltaista naisääntä on erityisen hienoa kuulla oikean bändin eikä Timbaland-siirapin mausteena.
Paikoitellen Those Dancing Days kuulostaa kaikelta muulta paitsi itseltään: Jönsson sortuu Pink-imitaatioon ja I’ll Be Yoursin kertosäe muistuttaa häiritsevästi niinikään ruotsalaisen Oh Lauran Black’n’Blueta. Se ehkä bändissä mättääkin: viiden nuoren naisen ääni ei ole vielä kovinkaan tunnistettava tai mieleen jäävä. Joka tapauksessa Suomi kaipaisi kipeästi omaa versiotaan tyttöbändistä, joka soittaa rauhassa ilman naismuusikkouden alleviivaamista.
Anna Brotkin
Amos Lee: Mission Bell
Blue Note
Jenkkilistat valloittanut bluespop-levy on hajuton ja mauton.
Levyn speksit kiinnostivat. Amos Lee on Philadelphialainen laulaja-lauluntekijä, josta ei ole paljon tähän asti kuultu. Calexicon Joey Burnsin suojatti meni kuitenkin suoraan USA:n listaykköseksi, eikä tämä varmaankaan johdu pelkästään huippuvieraista, joihin lukeutuvat Calexico, Lucinda Williams ja Willie Nelson. Mikä siis on levyn salaisuus?
Asian selvittäminen ei ole aivan helppoa. Lee laulaa kyllä kauniin vilpittömästi, vähän kuin 1970-luvun James Taylor, ja miehen ulosannissa on hengellistä hehkua. Hänen biisinsä eivät yleisesti ottaen ole erityisen unohtumattomia tai omaperäisiä, mutta Windows Are Rolled Down, herkistynyt Out of the Cold ja väkevä bluespala Jesus toimivat.
Joey Burnsin tuotanto on ehkäpä jutun juju. Amos Leen levy on juuri sopivan ’mellow’ toimiakseen pitkien valtateiden soundtrackina, mutta siinä on vilpittömyyttä, raikkautta ja vähäeleistä tyylikkyyttä, joka erottaa sen kilpailijoistaan. Vaikka tätä levyä ei ehkä kukaan muistakaan parin vuoden päästä, siinä on kaikki mitä tarvitaan menestykseen.
Markku Roinila