Svart
Kun kuulin, että Kynnet-yhtyeen Vähät välittää -levyn avausraita on nimeltään Lindorff, menin väittämään koko perintätoimiston jääneen jo historiaan ja siirtyneen aikoja sitten kansainvälisen Intrum-konsernin alaisuuteen. Mutta mikä pahan tappaisi? Googlaaminen suoristi faktat: Lindorff elää ja voi hyvin, ja Kynsien kappale on kuin onkin siis tiukasti kiinni ajassaan sipiläläisessä pikavippi-Suomessa.
Tuota yksittäistä nykypäivään ankkurointia vaille Vähät välittää voisi kuitenkin sijoittua mille tahansa vuosikymmenelle, luultavimmin 1980-luvun taitteen popahtaviin punkrettelöihin, joissa yhteiskunnallisuus ja protesti kulkevat kyllä mukana sivukommentaarina, mutta usein kappaleiden perusmuoto on ihmissuhdelähtöinen.
Kaipaa esittelyjä -debyyttiin verrattuna Vähät välittää tuntuu valmiimmalta levyltä, vaikka myös kertaavalta ja läpihuudetulta. Huomaan tässä vaiheessa toivovani, että Kynnet olisi ”vinompi” bändi – kaikessa sanan merkitsemässä ärsyttävyydessä. Sitä on nimittäin aina ollut läsnä yhtyeen live-esiintymisissä: rasittavuuteen asti Kauko Röyhkän ensimmäiset vuodet mieleen tuova, volyymin ja intensiteetin ehdoilla harjoitettu renkuttaminen, riena ja nokkavuus ovat olleet Kynsissä raikas, terveellä itseironialla harjoitettu voimavara.
Kauko-vertaus on vuonna 2018 tietenkin aivan kamala solvaus ja tuo kyseinen tyylilaji aikoja sitten eltaantunutta oululaisille punkkareille vittuilua, jolla ei ole enää nykypäivässä funktiota. Teemu Tannerin johdolla Kynnet on onnistunut muuttamaan keski-ikäisten turpeiden suomalaisten rokkikukkojen kliseet helläksi provokaatioksi, jossa taidekouluvakavuuden ja perseilevän irwinismin raja on koko ajan häilyvä. En ole koskaan todistanut Kynnet-keikkaa, jonka aikana näiden kahden välillä tasapainoilu ei olisi pitänyt varpaillaan: että mitä tässä nyt oikein tapahtuu? Ja jos langanpäästä saa kiinni, vaihtuu se seuraavassa biisissä uuteen.
Vaikka Vähät välittää -albumin biisimateriaali on vahvaa, vahvempaa kuin yhtyeellä ennen, tuntuu ettei tuota livekokemuksen arvaamattomuutta voida toteuttaa albumimuodossa. Kappaleet pelkistyvät lopulta vain romanttiseksi ’77-suomipunkrockiksi. Se on rajoittava formaatti. Melodia edellä ja rakkauslaulumaisten, fraasimaisten sanoitusten ehdoilla tehtynä Vähät välittää on hyvä poplevy, mutta Tannerin omintakeinen sanoitustyyli ei saa näissä puitteissa tarpeeksi tilaa hengittää ja bändin energia enemmän jumiutuu kuin räjähtää pakollisissa kertosäkeissä.
Vähät välittää -levyn paras materiaali on Entiselle elämälle -tyyppisissä kappaleissa, joissa kitarat epäsovitellaan no wave -jännitteiseen nihkeyteen tai Asuntovaunu palaa, jossa haluaa kuulla kertomattomaksi jäävän taustatarinan. Suuri osa kappaleista on tarttuvuudessaan hyvää käyttötavaraa, ja vanhat vaikutteet puristetaan kontemporaarin lihamyllyn läpi riittävällä energialla. Turhan monen biisin kohdalla vaikutelma on myös lopulta ihan alkuaikojen Apulannan ja Tehosekoittimen kymmenen markan Levy-yhtiö-singlejen popkonventioviisaat b-puolet mieleen tuovaa ”baby baby” -kamaa.