Röyhkeän miehen bändi klassikkojahdissa
Onpahan ärsyttävä tyyppi tämä Razorlightin johtohahmo Johnny Borrell. Brittiheppu on kotimaassaan tunnettu valtaisasta itseriittoisuudestaan ja ylimielisyydestään. Hän on muun muassa kehuskellut itseään Bob Dylania kovemmaksi säveltäjäksi ja huomauttanut uuden Slipway Fires -levyn olevan ensimmäinen bändin kaavailemasta kolmen klassikkoalbumin sarjasta. Ei nyt sentään.
Razorlightin perinnetietoinen poprock linkittyy The Kooksin ja Babyshamblen kaltaisiin virkaveljiin. Brittiläis-ruotsalaisen nelikon musiikki on toki soitannollisesti ja tuotannollisesti pätevää, mutta sisältö jättää toivomisen varaa.
Hieman paremmalla biisimateriaalilla yhtyeen kolmoslevy Slipway Fires ehkä kuuluisikin alkuvuoden kiinnostavimpiin brittirock-kiekkoihin, mutta minkäs teet.
Bändin ilmaisussa on kyllä miellyttävä retrotatsi, jota ei ole lähdetty alleviivaamaan liikaa. Yhtye kuulostaa kautta linjan hyvältä ja luontevalta.
Klassikkoa tästä kiekosta ei silti saa tekemälläkään. Pisteet hyvästä yrityksestä.