Reino & The Rhinos – Tähän tyyliin

Suomisoulia suoltava showmies.

Olavi Uusivirran ja Reino Nordinin levyt osoittavat, että nuoren polven näyttelijöillä lon kompetenssia toimia muillakin estradeilla. Siinä missä Minä olen hullu -levy vie Uusivirtaa syvempiin vesiin, Tähän tyyliin nousee kahlaamaan rantahietikkoon.

Molemmissa pääosaa pelaa hyvä sävellyskynä, ja persoona niiden takaa pyrkii esiin. Onhan kyse kansikuvapojista, jotka ovat tottuneet ottamaan huomionsa. Tämä tulee esiin myös nimistä: ensimmäinen ei ole nimennyt bändiään, jälkimmäisen yhtye rimmaa oman etunimen kanssa.

Nordinin kyllästyneen ylimielisen kuuloinen ääni etäännyttää. Mieleen tulee edesmennyt Aki Sirkesalo ja teflonpannu. Missä on tunne? Kautta maailman sivun ovat laulajat luikautelleet puolivillaisia rakkaudesta ja elon epäkohdista, mutta jos lähtökohtana on mustasta musiikista lainaava tyyli, jonka esittäjä on white boy, uskaltaisi odottaa vähän heittäytymistä ja tunteenpaloa. Silläkin uhalla, että siivet kärähtävät. Siis ei pliis tähän tyyliin, vaikka J. Karjalaisen Mustat lasit ja Remun Live at Café Metropol soivatkin korvissa.

Suomisoul on epäkiitollinen musatyyli, koska referenssit nousevat pintaan. Se osoittaa, kuinka kyntämätön sarka on edessä. Eksoottisen hedelmäpuun selviytyminen routaisessa maassa ei ole varmaa, kun juuret eivät yllä tarpeeksi syvälle. Vaarana on, että joudutaan turvautumaan jalostettuun, yksivuotiseen lajikkeeseen.

Kuitenkin: biisit toimivat ja bändi svengaa. Bommitommi miksaa ja levyvihko on ruma. Sielun kun vielä löytäisi.