Syntikkakvartetti ei osaa päättää, ollako uusi Regina vai uusi Movetron.
Retropop lähettää esikoisalbumillaan kovin sekalaisia signaaleja.
Toisaalta yhtye esiintyy levynsä kannessa pallopäisinä piirroshahmoina, videoillaan värikkäissä satumaisemissa ja vierailee nuorten ohjelmissa harva se päivä.
Toisaalta taas yhtyeen työstämän elektronisen popin kontekstissa nimi taas viittaa 80-luvulle (Erasure, Pet Shop Boys, Stock–Aitken–Waterman, 90-luvun alun Neljä Ruusua), vaikka oletetulle varhaisteini-ikäiselle kohdeyleisölle retroksi voi laskea kaiken, mikä tapahtui viime helmikuussa.
Epäselväksi siis jää, kenelle Retropopin sekä Aikakoneeseen viittaava että aikakoneeseen loikkaava syntikkapop on oikein tarkoitettu. Tavallaanhan tällä ei pitäisi olla väliä, sillä toimiva pop löytää aina yleisönsä ihan itse ja usein yllättävistä paikoista, eikä prosessia voi ohjailla sen enempää kuin etelätuulta.
Retropopin ongelma on kuitenkin se, että heidän esikoisellaan ikärajat kaatavia kappaleita on vain kolme. Nimiraita on lupaavimpia suomalaisia debyyttisinglejä aikoihin, Aika haavat parantaa tarttuu kuin tuli vaatteisiin (ja saa bonuspisteen Samuli-nimen mainitsemisesta) ja 15-vuotiaana luotaa riparitunnelmia osuvan melankolisesti.
Ei liene sattumaa, että nämä ovatkin albumin kolme ensimmäistä singleä ja neljän ensimmäisen kappaleen joukkoon sijoitettu. Loppu onkin sitten sävellyksiltään kovin tasapaksua, ja takaovesta hiipivät sisään väärät vaikutteet.
Aivan kuten kirpputorilta löytää sekä aarteita että saastaa, retroakin on kahtalaista: esimerkiksi Pitkä yö -kappaleen kammottavat ysäriteknosyntsat olisi voinut jättää Rantarockiin hiekkaa keräämään. Tai sitten Movetronin comeback-levylle.
Albumin jälkipuoliskosta ei sitten muuta jääkään mieleen kuin Salla-laulajan albumin mitassa sävyttömäksi ja yksitoikkoiseksi paljastuva laulutapa.
Retropopilla on siis hyvä meininki, kiintoisa nippu ideoita ja muutama erinomainen popkappale, mutta ei näillä eväillä vielä ihan tulevaisuuteen palata.