Supertrio täyttää odotukset
Olihan se itsestään selvää, että Kauko Röyhkän ja Porin musiikkitiedemiesten, Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon yhteisprojektista muotoutuu spektaakkeli. Varautumisesta huolimatta Hiekkarantaa-albumin hykerryttävä kraut-iskelmä vetää ensimmäisillä kuunteluilla täysin sanattomaksi.
Korniudessaan nerokkaat tekstit pitävät albumin kasassa. Tekstareiden kaltaiset lyyrikkojen sudenkuopat yhdistyvät kömpelöihin loppusointuihin, ja Röyhkä vie tulkintansa tietoisesti yli.
Iskelmätähdille kelpaamattomissa lyriikoissa on kuitenkin yllättävää syvyyttä. Useat ensimmäisillä kuunteluilla huvittaneista kappaleista paljastuvat surullisiksi tarinoiksi. Tässä mielessä Röyhkä ja Rättö ja Lehtisaloa voisikin pitää Moppi Toiviaisen tai Riston hengenheimolaisena.
Röyhkän kitaroinnin vahvistamat taustat ovat happodiskon sijaan lähempänä Rätön ja Lehtisalon kakkoslevyn akustisempia tunnelmia. Vaikka junnaus voisi helposti muuttua tylsäksi, Hiekkarantaa pitää hypnoottisessa otteessaan myös soitannollisesti. Taustoista paljastuu lukuisia tarttuvia melodioita, joiden tehoa pakkotoisto ei ainakaan vähennä.
Konseptista ei saada kuitenkaan revittyä aivan kaikkea irti. Albumi olisi voinut olla muutaman biisin lyhyempi terävimmän särmän saavuttamiseksi. Nyt pienimuotoinen Toinen kerta ja eleetön Sut kerran nähdä sain ovat lähinnä täytettä, tosin varsin harmitonta sellaista.
Parhaimmillaan Hiekkarantaa rikkoo rajoja tyylikkäästi. Tärykalvoihin palavien melodioiden ja kitarakompin siivittämä Saarenmaa on häikäisevän paatoksellinen kesäromanssimuistelo.
Ei kai miehen tarvi aina olla macho -biisissä Mika Rättökin pääsee tilittämään eeppisellä äänellään, miten miehellä on oikeus itkeä. Lopputulos voihkintoineen menee pelottavan lähelle huumorin rajaa. Levyn hienoin teos on kuitenkin Oi kaunis Annaliisa, jota Röyhkä revittää käsittämättömällä intensiteetillä.
Hiekkarantaa näyttää, että hämmentävimmistäkin aineksista saa kasattua toimivan albumin. Tämän yhteistyön jatkumisen lisäksi ei voi kuin toivoa, että muutkin suomalaiset muusikot löytäisivät toisensa. Ja mielellään yhtä hämärissä merkeissä.