Sanotaan se nyt suoraan: Foo Fightersista on 20 vuoden iässä katoamassa palo

”Dave Grohlin huuto kuulostaa pahimmillaan rutiininomaiselta räyhäämiseltä, eikä levy onnistu muodostumaan kahdeksan biisin maltillisesta mitastaan huolimatta kasassa pysyväksi kokonaisuudeksi”, kirjoittaa Jussi Mäntysaari arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 10/14.

Foo Fighters: Sonic Highways
Sony

Rentoa mutta köyhähköä keskitien rockia.

Yle Teemalta tuli syyssunnuntaisin kiinnostava, Foo Fighters -yhtyeen Dave Grohlin ohjaama dokumenttisarja. Sarjassa Grohl luotaa Yhdysvaltain musiikkikaupunkien historiaa haastatteluin ja ääninäyttein.

Tämä levy perustuu löyhähkösti tuohon tv-sarjaan – tai toisin päin. Löyhähkösti siksi, että vaikka bändi on äänittänyt jokaisessa käsitellyssä kaupungissa yhden biisin, olisi kaikki biisit voitu äänittää vaikka Suomenlinnassa. Niin vähän ne kuulostavat kohdekaupungeiltaan. Jopa Gary Clark Jr:n kitaravirtuositeetti on onnistuttu piilottamaan Foo-soundin alle – vaikkei Gary ehkä Austinia leimallisesti edustakaan.

Foo Fightersin edellislevy Wasting Light (2011) oli pyristelyä irti kahden edeltäjänsä laiskanpulskeasta poljennosta. Valitettavasti sen biisimateriaali ei ollut kovin vahvaa. Sonic Highways on siinä mielessä askel parempaan, että bändi kuulostaa rennommalta ja irtonaisemmalta kuin aikoihin, mutta biisien kanssa tekee edelleen tiukkaa.

Foo Fightersista on 20 vuoden iässä katoamassa palo. Dave Grohlin huuto kuulostaa pahimmillaan rutiininomaiselta räyhäämiseltä, eikä levy onnistu muodostumaan kahdeksan biisin maltillisesta mitastaan huolimatta kasassa pysyväksi kokonaisuudeksi.

Paras biisi What Did I Do? / God As My Witness tuo mieleen Colour and the Shapen (1997) powerpop-soundit. Sen sijaan koko jälkimmäinen puolisko jää melko tyhjäksi soitteluksi, vaikka päätösbiisi I Am a Riverin nostatus onkin lähellä onnistua. Feast and the Famine on kelpo singlesuoritus ja jäänee keikkasettiin tulevillekin kiertueille. Congregation naiiveine sanoituksineen on vuoroin ärsyttävä, vuoroin viihdyttävä.

Dave Grohlilla ja veikkosilla on asiat aivan liian hyvin. Sonic Highways typistyy rennommasta otteestaan huolimatta samanlaiseksi turvarockiksi, joka on tehnyt yhtyeestä yhden planeetan suosituimmista livebändeistä. Paikoin se melkein lähtee, muttei sitten kuitenkaan. Harmillinen tunne.

Kysymys kuuluukin, ymmärtääkö Grohl itsekin oman tilanteensa niin hyvin, että hommasi levynteon oheen televisiotyötä, jottei kuumimman palon puuttuminen pääsisi häiritsemään liikaa?

Jussi Mäntysaari