”Ongelma ei ole se, että Satyricon olisi ottanut turhia riskejä. Päinvastoin: sen olisi pitänyt ottaa niitä paljon enemmän”, kirjoittaa Juha Wakonen arviossaan.
Teksti: Juha Wakonen, kuva: Satyricon
Satyricon: Satyricon
Roadrunner
23 vuoden mittainen ura vaatii astumaan pois omalta mukavuusalueelta. Mutta kun norjalainen Satyricon julkaisi Phoenix-singlensä syyskuussa, fanien corpse paintit valuivat kasvoilta kuin yhdestä iskusta. Mustan metallin tilalla soi voimaballadin elkein piiskaava verkkainen hinkkaus, jonka vaisua toteutusta alleviivasi Sivert Høyemin eleetön ja puhdas laulusoundi.
Satyriconia on nuijittu vuosikaudet niin kaupallistumisesta kuin tyylin muuttumisesta. Näin kai kuuluukin tehdä heti, kun black metal -yhtyeen levylle ilmestyy sahaavien särökitaravallien väliin melodioita? Satyr ja Frost ovat puolustaneet tonttiaan ansiokkaasti jo pitkään, mutta nyt taisteluväsymys alkaa näkyä.
Satyriconin uudella levyllä tunnusomainen keskitempoisuus kuulostaa yksinkertaisesti vain laiskalta soitolta. Joukkoon mahtuu kuitenkin häpeilemättömän tarttuva Nekrohaven, jonka tahdissa kelpaa puida nyrkkiä. Ongelma ei ole se, että Satyricon olisi ottanut turhia riskejä. Päinvastoin: sen olisi pitänyt ottaa niitä paljon enemmän.
Arvio on julkaistu Rumbassa 10/13.