Legendan paluu riippumattomuuteen hengittää vaivatta
Myöhempien aikojen Sonic Youth on pistellyt villeimmän taiteensa ulos riippumattomilla sivujulkaisuilla ja keskittynyt ”oikeilla” levyillään perinteisempään, kappalerakennenormit täyttävään rockilmaisuun.
Totutun sekasortoisen logiikan mukaisesti Sonic Youth täräyttää indiekantaan paluun startiksi albumin, joka olisi saattanut tuottaa Geffenille enemmän rahaa kuin muutama viime kiekko yhteensä. Ehkä.
The Eternal on vahva kokonaisuus, jolla soi selväpiirteinen, elegantti ja tyylikäs musiikki, jossa on riittävästi myös särmää ja hevosvoimia.
Bändi on tasan oma määrittelemätön itsensä, mutta pakkautuu levylle harvinaisen jäsennellysti. Tunnelmakirjoltaan laaja kappalemateriaali ei karkaile pahemmin sormikkaista. Määräävä tunne on, että nelikko on lopultakin sinut sekä itsensä että ulkomaailman kanssa. Bändin katalogin joitain osia vaivaava väkinäisyys on tipotiessään, ja The Eternalin hengitysäänet ovat ”normaalit”.
Sonic Youth viettää pian kolmikymppisiään. Naisten nainen Kim Gordon on neljän vuoden kuluttua kuusikymppinen. Silti bändi kuulostaa innostuneelta, tuoreelta. Olisiko ikuista nuoruutta sittenkin?