Sunnuntaipäivän arviomittelö: Sami Yaffan nykyinen ja entinen bändi naamatusten

03.04.2011

Kumpi on tehnyt kovemman uutuuslevyn, Sami Yaffan aiempi bändi New York Dolls vai nykyinen yhtye Mad Juana? Voittaja löytyy, mutta kummankin kilpailijan suoritus jättää toivomisen varaa.

Kuva: Roderick Angle, Vis Vitae

New York Dolls: Dancing Backward in High Heels
Blast

Tylsät likaiset rock-legendat.

New York Dollsin paluu vuonna 2006 toi pirteän One Day It Will Please Us to Remember Even Thisin, mutta nyt näyttää siltä, että paukut alkavat olla lopussa. Kolmas uuden tulemisen jälkeen tehty levy on valitettavasti armottoman tylsä tapaus.

Kyllähän David Johansenilla ja Syl Sylvainilla riittää tyyliä ja asennetta, mutta kun biisit ovat näin yhdentekeviä, ei homma yksinkertaisesti kanna. Aloituskappale Streetcake svengaa totutun vaivattomasti, ja kakkosbiisissä Talk to Me Baby on tuttua hehkua. Sen jälkeen mennäänkin alaspäin tasaista tahtia. Poikkeuksena kuitenkin You Don’t Have to Cry, jossa on yritystä Mink De Villen tai jopa Bob Dylanin tyyliseksi balladiksi.

Newcastlessa äänitetty levy tuntuu loppuessaan häviävän kuin pieru Saharaan. New York Dolls onnistuu jollain ilveellä kuulostamaan samaan aikaan tyylikkään rempseältä ja totaalisen unohdettavalta. Seikka kiteytyy Blue Bellesin vuoden 1962 hittisingleen I Sold My Heart to the Junkman, jonka Dolls coveroi spectorsoundisesti, mutta täydellisen ulkokultaisesti, koskettamatta millään tavoin.

Markku Roinila

Mad Juana: Kumpania
Backstage Alliance

Musikaali ilman musikaalia.

Sam Yaffan ja Karmen Guyn hallitsemaa Mad Juanaa pyydettiin tekemään soundtrack Broadway-musikaaliin. Musikaalia ei rahanpuutteen vuoksi syntynyt, mutta levy tuli. Ei mitään hajua, mistä esityksessä olisi ollut kyse, mutta levystä päätellen New Yorkin värikkyys on läsnä erilaisine etnisine elementteineen, eikä suurkaupungin varjojakaan peitellä.

Musiikillisesti Kumpania jatkaa Mad Juanan etnopunk-linjaa synkempisävyisenä: löytyy flamencoa, perinteisempää amerikkalaista suurballadia, balkan-soundia ja lattarirytmejä. Karmen Guy laulaa intohimoisen vahvasti ja touhu svengaa.

Silti jotain tuntuu puuttuvan. Saamallani promolla ei ole tarjolla taustatarinaa, joten Kumpania tuntuu hiukan irralliselta. Vaikka mukana on ihan hyviä esityksiä (esimerkiksi flamencosävyinen New York Marvelous, nätti I Never ja sykkivä One Letter), oikeastaan vain balkan-tunnelmissa iloitteleva Exploitnation irrottautuu omaksi biisikseen.

Kumpania on verevä levy, jonka voi hyvin kuvitella toimivan soundtrackina, mutta omillaan se ei tempaise mukaansa.

Markku Roinila

Arviot on julkaistu Rumbassa 4/11

Lisää luettavaa