Taylor Swiftin 1989 on täydellistä hipova modernin länsimaisen popin mestarinäyte – hyvässä ja pahassa

”Kukapa ei joskus olisi halunnut elää teinielokuvassa? Sellaisessa, jossa ajetaan avoautolla palmujen reunustamilla valtateillä vähän hullujen mutta ihanien sydänystävien kanssa. Sellaiseen maailmaan tuntee uppoavansa planeetan tämän hetken suurimman poptähden Taylor Swiftin ensimmäisellä todellisella poplevyllä”, kirjoittaa Kimmo Vanhatalo arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 10/14.

Taylor Swift: 1989
Big Machine

Täydellistä poppia.

Kukapa ei joskus olisi halunnut elää teinielokuvassa? Sellaisessa, jossa elämä on silkkaa draamaa mutta veripisarat ovat vaaleanpunaisia. Vanhemmat ovat tiukkoja mutta rakastavia. Välillä ajetaan avoautolla palmujen reunustamilla valtateillä vähän hullujen mutta ihanien sydänystävien kanssa. Seinäruususta tulee illan kuningatar, ja ennen lopputekstejä tanssitaan koulun komeimman pojan tai kauneimman tytön kanssa.

Tähän maailmaan tuntee uppoavansa planeetan tämän hetken suurimman poptähden Taylor Swiftin ensimmäisellä todellisella poplevyllä. Enimmäkseen Max Martinin ja hänen aisaparinsa Johan “Shellback” Schusterin kanssa tehty 1989 on täydellistä hipova modernin länsimaisen popin mestarinäyte. Kuten tekijänsä posliininukkemaisessa olemuksessa, saumat eivät näy kertaakaan.

Tämä on myös 1989:n ainoa varsinainen heikkous. Levyä kuunnellessa ei pääse irti ajatuksesta, että se on vähän liiankin täydellinen. Lopulta ne ihanat teinielokuvatkin kertovat kovin vähän todellisesta elämästä.

Kimmo Vanhatalo