Näin käy, kun kiiltokuvapojat hiovat pois kiiltonsa.
Köyhän miehen The Killers. Yhden hitin ihme. Hemmoteltujen kiiltokuvapoikien kyyninen harrasteprojekti. Kyllä, rockmedia ei ole koskaan pitänyt The Braverysta. Traagisinta asiassa on se, että Bravery tuntuu lähtiessään äänittämään toista levyään sisäistäneen saamansa kritiikin.
Pois pois siis esikoisen Duran Duran -syntsat ja lavameikit; tilalle keskitien tuottajaguru Brendan Benson ja uusi ”autenttisempi” soundi. ”Olimme jo unohtaneet, miltä akustiset kitarat ja piano kuulostivatkaan”, yhtye totesi studiopäiväkirjassaan. Valitettavasti me muut muistamme varsin hyvin miltä ne kuulostavat – ja muistamme sen hyvin noin kymmeneltätuhannelta paremmalta levyltä kuin The Sun and the Moon.
Braveryn kakkosalbumi on aivan satavarmasti vuoden mitättömin levy. Kappalemateriaali ei ole ollenkaan toivotonta, mutta Every Word Is a Knife in My Earin, Bad Sunin ja Fistful of Sandin kaltaisten kappaleiden koukut on hukattu tuotantoon, joka ei tiedä kuulostaisiko 80-luvun aikuisrockilta vai 90-luvun brittipopilta. Braverylla ei selvästi ole aavistustakaan, keitä he ovat tai miltä he haluaisivat kuulostaa.
Kun laadukkaan debyytin vahvuudet on hukattu, heikkoudet nousevat haisevina pintaan kuin hukkuneet pilkkijät keväällä. Sam Endicottin lauluääni tuo lähinnä mieleen astmaattisen murmelin sijoittumassa pistesijalle Robert Smith -imitaatiokilpailuissa, ja bändi taustalla soittaa kuin heidän soittimensa inhoaisivat heitä.
Pahnanpohjimmaisena on mauton akustinen balladi Tragedy Bound, jolla Endicott viiden puupennin bobdylanina kertoo meille kaltoin kohdellun naisen traagisen tarinan: lapsena insestiä, aikuisena itseinhoa ja itsetuhoisia miessuhteita. ”I’m beginning to suspect she likes the abuse”, Endicott mouruaa, mutta ei hänen kannattaisi surra. Laulun nainen kun saattaisi luonneprofiilinsa mukaan ostaa Braveryn levyn.