Melbournelaiskolmikko kolkossa ja harmaassa Berliinissä.
Nick Cave ja David Bowie. Molemmat hakivat ilmaisuunsa hiukan etääntynyttä kylmyyttä 80-luvulla, ja mikäs olisi siihen parempi paikka kuin entinen Gestapon tanssisali, Hansa Ton -studio. En tiedä, kuuluuko Saal 4 tähän betonibunkkerikompleksiin, mutta siltä tämä levy ainakin kuulostaa.
Kolmannella albumillaan nämä perinteistä tummanpuhuvamman aussirockin ”Australiasta Lontooseen, ja sieltä Berliiniin” -kaavaa noudattavat pettymyksen airueet ovat päässeet pisteeseen, joka yhdistää Caven Boatman’s Callin nostalgian Bowien Low-albumin futuristiseen kylmyyteen.
Maisema on kolkko, ja kaiken taustalla pulputtaa varhaisesta New Orderista ja Suicidesta muistuttava vihamielisen nihilistinen ja synteettinen äänimaailma. Lauluntekijä Conrad Standishin synkkä baritoni ja basso ovat pääosassa. Tom Carlyonin syntetisaattorit ja vuoroin kaiutetut tai rajusti feedbackaavat kitarat pistelevät sen turtaa pintaa kuin kokeillen, tunteeko se mitään.
Levy paranee joka kuuntelukerralla, joskin huonona päivänä se kuulostaa huolestuttavasti barbituraatteja vetäneeltä Roxy Musicilta. Interpolin ja Editorsin ystävät huomio, tässä synkempi ja laihempi versio lempibändeistänne.