Hienot harvinaisuudet palauttavat uskon Brandon Flowersin porukkaan.
Harvinaisuuskokoelman julkaiseminen vasta kahden albumin jälkeen olisi monen yhtyeen kohdalla naurettava veto, mutta The Killersin kaltaiselle suurien eleiden orkesterille se sopii.
Sawdustilla tulee tuskin olemaan samanlaista pophistoriallista painoarvoa kuin The Smithsin Hatful of Hollow -levyllä, kaikista Brandon Flowersin kuvitelmista ja toiveista huolimatta. Levy puolustaa joka tapauksessa paikkaansa ja valaa uskoa Nevadan nelikkoon epäonnistuneen Sam’s Townin jälkeen.
B-puolille piilotetut ja studioiden kätköihin unohdetut laulut antavat Killersistä paljon pirteämmän ja monipuolisemman kuvan kuin tasapaksu kakkosalbumi. Where the White Boys Dance antaa osviittaa siitä, miten paljon svengaavamman ja ilmavamman levyn yhtye olisi osannut tehdä.
Ensimmäisen albumin tunnelmia haikailevat palkitaan pirteällä Under the Gunilla, ja Stuart Pricen tuotannollista taikuutta kuullaan kolmella raidalla. Niistä eritoten Mr. Brightsiden kymmenminuuttinen remix saa toivomaan, että Price ja yhtye työskentelisivät jatkossakin yhdessä.
Singletäkyksi suunniteltu, Lou Reedin kanssa äänitetty Tranquilize sukeltaa vielä syvemmälle orgaanisen soinnin vesille kuin Sam’s Townin juurevuutta tavoitellut keskitien rock. Kappaleen äänimaailma on onnistuneen sumuinen, eikä Reed kuulosta lainkaan niin paljon väärälle levylle eksyneeltä kuin olisi kuvitellut.
Lainakappaleita levyltä löytyy kolme. Control-elokuvaa varten versioitu Joy Division -klassikko Shadowplay on suodattunut yhtyeen oman persoonallisuuden läpi, mutta Dire Straitsin Romeo & Juliet ja First Editionin Ruby, Don’t Take Your Love to Town ovat kuin hääorkesterin läpiluentoja.
Hauskimmillaan Sawdust onkin peilinä tämän hetken moniarvoiselle rock-kulttuurille: jos maailmankuulu yhtye olisi kaksikymmentä vuotta sitten mahduttanut samalle levylle sekä Joy Division- että Dire Straits -lainat ja vielä dueton Lou Reedin kanssa, koko musiikkimaailma olisi romahtanut omaan mahdottomuuteensa.