Garageduon kolmas vaikea levy.
Jos The Killsin toista osapuolta, Jamie Hinceä, on uskominen, Midnight Boom on se todella vaikea kolmas levy: ”Olimme studiossa ja täysin pennittömiä. Panikoimme, olimme fyysisesti ja mentaalisesti sairaita, emmekä uskoneet levyn koskaan valmistuvan. Sitten pakenimme Meksikoon rantaelämän toivossa. Mutta siellä olikin pyörremyrskykausi.”
Prosessin vaikeus kuuluu positiivisessa mielessä vähintään kolmanneksella raidoista. Ne kun ovat ihan hyvää Domino-rockia, siis sellaista vähäeleistä, vähän juurekasta, indiehenkistä velvetunderground-pjharvey-meininkiä.
Hince ja musiikillinen partnerinsa Alison Mosshart sekä avuksi värvätty SpankRockin tuottaja Armani XXXchange ovat kekseliäitä erityisesti jännien rytmiraitojen suhteen, mistä esimerkkinä Sour Cherry -kappale. Heillä on hallussa myös leikkisät ja suorastaan lapselliset riffit, kuten What New York Used to Be ja Alphabet Pony osoittavat. Silti varsinkin levyn jälkipuoli jää vähän laimeaksi.
Toisaalta Midnight Boomilta löytyy paljon tarttuvia hittiraitoja. Cheap and Cheerfulissa on mahtava groove, ja Tape Songin edestakaisin kiipeilevä melodia erottuu todella edukseen. Mitä ilmeisimmin Meksikon hurrikaaneista kertova Last Day of Magic juuttuu myös päähän. Kakkospuolen avaa vaatimattomasti alkava nätti balladi Black Balloon, joka matkan varrella kasvaa yhdeksi levyn huippuraidoista.
Jälkimaku on siis kaksitahoinen. Välillä Kills kuulostaa PJ Harveyn rivimateriaalilta ja välillä hiukan Sons & Daughtersin alkuajoilta tai Archie Bronson Outfitilta. Vaikkei kaksijäsenisen yhtyeen voisi kuvitella kuulostavan muulta kuin itseltään, yhtyeen ominaissoundia on vaikea keksiä. Juuri siksi Midnight Boom nousee tai kaatuu biisistä riippuen.