Hehkutettu indierock-bändi selviää kohtuuttomiksi kasautuneista odotuksista.
The National: High Violet
4AD
On käsittämätöntä, kuinka lyhyessä ajassa yhtye voi muodostua itsestäänselvyydeksi.
Kun The National tuli elämääni vuonna 2007 ilmestyneen Boxer-albumin ja siltä lohkaistun ylimaallisen Fake Empire -singlen voimin, tuntui kuin olisin löytänyt korvaamattoman aarteen. Yhtyeen edellinenkin albumi Alligator (2005) osoittautui viiden tähden moderniksi klassikoksi, ja kun Nationalin konsertti Ruisrockissa oli yksi kaikkien aikojen musiikkielämyksistä, oli vaikea muistaa minkälaista elämä oli ennen newyorkilaisviisikkoon tutustumista.
Miten voi siis olla, että yhtyeen uutta levyä odotti suorastaan pelonsekaisin tuntein?
—
Nationalilta puuttuu tällä kertaa Fake Empiren tai Mr. Novemberin tasoinen potentiaalinen hitti. High Violetin kappalemateriaali on kuitenkin niin vahvaa, ettei moista osaa kaivatakaan: jokaisen levyn lauluista voi kuvitella kuulostavan loistavalta keikkaversiona.
Tasapaino äänekkäiden ja hiljaisten kappaleiden välillä on liki täydellinen – jopa siinä määrin, että aikaisempien levykokonaisuuksien anarkistisempaa otetta tulee välillä ikävä.
Olisiko Nationalin sitten aika muuttua seuraavalla levyllään?
Kolmen 2000-luvun vaihtoehtorockia ja yhtyeen omaa uraa vahvasti määrittäneen albumin jälkeen rohkea hyppy tuntemattomaan voisi olla paikallaan. Toisaalta High Violetin jälkeen tuntuu siltä, että niin kauan kuin yhtyeen musiikki on näin voimakasta ja koskettavaa, National saa AC/DC:n tapaan julkaista aivan samanlaisen levyn toisensa perään vaikka olemassaolonsa loppuun asti.
Teksti: Ville Aalto, kuva: Keith Klenowski
Lue koko arvio perjantaina ilmestyvästä Rumbasta 6/10