Huonoja essoja Essexistä
The Prodigyn uudesta levystä olisi tooosi kiva pitää. Jaa miksi? Koska levyllä ei ole mitään tekemistä ironisen elektropopin, bassofetisistisen dubstepin tai muiden 2000-luvun muoti-ilmiöiden kanssa.
Jo pelkästään tästä syystä Prodigyn junttimainen nu-metal-riffien ja rave-syntikoiden fuusio kuulostaa teoriassa tervetulleelta. Mutta kun ei.
Invaders Must Die kuulostaa siltä kuin elämässään aivan liian monta essoa rouskinut keski-ikäistyvä raviveteraani yrittäisi vielä kerran saada ne samat nousut kuin silloin vuonna 1989 Essexin pellolla.
Levy yrittää hampaat irvessä yhdistää Prodigyn alkuaikojen teknon viime vuosikymmenen rock-electroon. Muutamassa biisissä tämä periaatteessa toimii. Take Me to the Hospital on ihan pätevä päivitys jostain No Goodin ja Out of Spacen väliin unohtuneesta biisistä.
Siinä missä ysärisyntikat toimivat niin kuin pitääkin, samaa ei voi sanoa väkivalloin kaikkialle ängetyistä kitaroista. Hikisempiä junttiriffejä pitää hakea syvältä nu-metallin romukopasta.
Vaikka Invaders Must Die on parempi kuin vuoden 2004 Always Outnumbered, Never Outgunned, lopputulos ei yksinkertaisesti riitä. Levyn jälkeen leuat ovat jäykät, mutta kertaakaan ei ollut kivaa.