Tuomari Nurmio – Dumari – Raskauttavaa todistusaineistoa 1979–2009

Kuusi levyä Tuomarin revolverista ja vielä yksi lainassa muilta

”Ehkä tällaista on mahdoton kuunnella yhtä soittoa”, totesi Hannu ”Tuomari” Nurmio edellisen Rumban kansijutussa.

No, ”Hande”, ei ole. Usein et ole väärässä, mutta nyt kyllä olet. Jos tässä boksissa jotain on pielessä, se ei ole sen kuunneltavuus. Se on ansio itsessään, sillä useinhan boksit ovat ruumisarkkuja, jossa elävältä palsamoidun artistin haamu kummittelee erilaisten ”vaihtoehtoisten ottojen” ja ”ennenjulkaisemattomien raitojen” riivaamana.

Siksi on hyvä, että taiteilijan itsensä on annettu ripustaa tämä retrospektiivi. Nurmiossa on perinnetietoisen bluesmiehen rinnalla asunut aina vakavamielisen isoveljen kanssa riitelevä kuvainraastava avantgardisti, ja molemmat ovat äänessä tällä boksilla.

Kronologisuus on lentänyt ensimmäisenä ikkunasta, ja hyvä niin. Sen tilalle hiipii hämmästys siitä, kuinka hyvin ensimmäisen Köyhien ystävät -levyn materiaali sopii Alamaailman vasaroiden kanssa 26 vuotta myöhemmin levytetyn kaahauksen rinnalle. Jo pelkästään tämän rinnakkaisefektin takia boksi on perusteltu. Se näyttää, miten uskomaton Nurmion savotta on ollut, mutta silti kaikki on samaa puuta, samaa kovaa luuta.

Kuten samoissa mittasuhteissa mitattavien Johnny Cashin ja Merle Haggardin tapauksessa, kappaleet on jaettu kuuden alaotsikon alle, joista ainakin ”Kapakka” ja ”Kulkuri” on helppo allekirjoittaa. Ikonisin lienee ”Unnenäkyjä”, sillä se koostuu liveraitojen ohessa lähes yksinomaan levyistä Lasten mehuhetki (1980) ja Punainen planeetta (1982).

Noilla levyillä Nurmion Captain Beefheartia ja Talking Headsia kaihoisanbrutaaliin suomalaiseen sielunmaisemaan naittava nerous tuntui olevan lakipisteessään, ainakin jos boksin mukana seuraavan kirjasen ansioituneita esseitä on uskominen. Lähes jokainen kirjoittaja mainitsee nämä kaksi levyä.

Esseet piirtävät kuvaa zeligmäisestä hahmosta, jonka merkittävyys tuntuu monella taholla. Jussi Niemi muistelee nauhoittaneensa innostuneelle Mike Bloomfieldille Nurmiota kasetille, Pekka Laine löytää Elviksen tanssiin piiskaavan haamun Nurmion musiikista ja Kari Hotakainen muistelee, miten Nurmio antoi hänelle kielen, jolla selvitä uudessa urbaanissa ympäristössä. Tämän lisäksi muusikot ja yhteistyökumppanit muistelevat sessioita ja analysoivat biisirakenteita.

Kompletisteille ja listaimppareille todettakoon, että varsinaisia julkaisemattomia kappaleita on vain kaksi, ja nekin ovat lainaviisuja. Tämä tuntuu miltei ohjelmanjulistukselta. Niiden lisäksi pitää kuitenkin laskea useat albumikokonaisuuksien ulkopuolelle jäävät singlet sekä bonus-dvd:illä ja kokoelmilla julkaistut raidat, jotka nyt palaavat tuhlaajapoikina kotiin. Vain Euroviisu-single Welcome to Hellsinki puuttuu, mutta sitä nyt tuskin jää kukaan kaipaamaan.