Tuomon uutuus nappasi Kimmo K. Koskiselta täydet viisi tähteä. ”Vaisumman edellislevynsä jälkeen Tuomo panee parastaan kuin muina miehinä”, kriitikko kehuu.
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Ville Malja
Tuomo: The New Mystique
Sony
Tyylitaituri ja sielukas kone.
Monenmoisissa kuvioissa ansioitunut multi-instrumentalisti Tuomo Prättälä teki todella vakuuttavaa jälkeä kahdella ensimmäisellä soololevyllään (My Thing, 2007 ja Reaches Out for You, 2009). Näiden levyjen muheva soul-funk-poljento yhdistyi sopivan hikisellä Motown-väännöllä nu-jazzin tyylikkään siistiin ilmaisuun.
Artistin neljäs levy jatkaa Tuomon modernimpaa vaihetta, jossa ensilevyjen Curtis Mayfield -tunnelmat lipuvat Princen rehevämpään ulosantiin. Kuuluupa 1980-lukulaisimmin kaikuvissa kappaleissa rutkasti myös Michael Jacksonia – miksei jopa Daft Punkia.
Vaisumman edellislevynsä My Own Private Sundayn (2010) jälkeen Tuomo panee parastaan kuin muina miehinä. Suorastaan mestarilliset sävellykset kohtaavat rohkean soundimaailman todella onnistuneesti. Vuosikymmenet sumenevat korvissa yhdeksi taidokkaaksi, yllätyksiä pursuvaksi kokonaisuudeksi: juustoista kasarisoundia siellä, discoa täällä, breakbeatiä tuolla.
Orgaaninen soul ja aikakäsitystä uhmaava elektroninen soundi yhdistyvät toimivasti, mutta Tuomo onkin poikkeuslahjakkuus. Miehen sulavan sielukas laulu sekä erinomainen rytmi- ja melodiataju pitävät moniulotteisen paketin täydellisesti kasassa.
Tuotannon sijaan keskiössä ovat hienot kappaleet, joiden tulkinnan Tuomo hoitaa hämmästyttävän tyylikkäästi. Nimikappale jytkii massivisella sykkeellä tajuntaan, ja Tokophopbian groove pakottaa jalan vatkaamaan. Riehaannuttavan puntin vipautuksen lisäksi Tuomo taitaa esimerkillisesti hienosyisemmänkin ilmaisun, kuten vaikkapa rennosti pumppaava Keep Looking Up todistaa. Viimeistään Empty Wordsin mutatoituminen herkästä soul-balladista riehakkaaksi breabeat-louskeeksi nostattaa hatun päästä.
Kielipoliisillakaan ei ole nipottamista, sillä Prättälä lausuu englantia virheettömästi ja fraseeraa sujuvasti. Sanoituksissakin on rutkasti ajatusta – vielä sen lisäksi, että sanat on teknisestikin perin tyylikkäästi laadittu.
New Mystiquesta on hankala löytää mitään osiota, joka ei olisi jotakuinkin täydellistä. Albumin myötä Tuomo nousee ehdottomasti modernin soulin maailmanluokkaan säilyttäen silti kiehtovan rouheuden otteissaan. Kaikenlainen ylisliipattu pintakiiltoisuus tekisi tästäkin levystä irstaamman, mutta kaikeksi onneksi moisesta ruiskurusketuksesta ei ole hajuakaan. Mahtava levy.
Arvio on julkaistu Rumbassa 1/14.