Venom – Hell

Hohhoijaa, taas uusi Venom-levy.

Neljän ensimmäisen levynsä jälkeen Venomin uho on ollut huomattavasti suurempaa kuin bändin musiikilliset ansiot. Englantilaistrion 12. studioalbumi ei tee poikkeusta kaavaan.

Keskitempoiset, black- ja thrash-metallille kumartavat biisit olisivat ihan hyviä, jos Hell olisi 14-vuotiaiden keravalaisten omakustanne. Kansien perusteella näin voisi hyvin ollakin. Hikisempää photoshop-hevitaidetta näkee lähinnä Sonata Arctican levyillä.

Miksi siis kuunnella laulaja-basisti Cronosin sekä kahden urponnäköisen ja -nimisen rivimuusikon tuotosta, josta puuttuvat niin biisit, asenne kuin primitiiviset soundit? Näin keskinkertaista rokkibläkkistä jaksaa vain keikalla, ja silloinkin ainoastaan siksi, että odotus palkitaan vanhoilla klassikkobiiseillä.

Venomin vanhojen levyjen viehätys on piillyt tasapuolisesti sekä biiseissä että rupisissa soundeissa. Jos Celtic Frost toimii musiikillisin ansioin, Venomin ase on ollut asenne ja pioneerin asema. Näitä elementtejä ei uudelta levyltä löydy.

Kaikki Hellissä viittaa siihen, että levy on tehty samalla periaatteella kuin uudet The Rolling Stones -julkaisut: tekosyynä lähteä kiertueelle.

Kuunnelkaa mieluummin vaikka Barathrumia.