Viikate – Marraskuun lauluja I

Ase ohimolle tai köysi kaulaan.

Tein netissä testin, jonka mukaan todennäköisin kuolinsyyni on hukkuminen tai itsemurha. Viikatetta kuunnellessa jälkimmäinen vaihtoehto alkaa tuntua pelottavan kiehtovalta ajatukselta. Miten helvetissä tämä yhtye voi olla näin masentava? Samaan kykeni aikoinaan vain Mana Mana, joka ei suinkaan ollut maailman elämäniloisin orkesteri. Pitäisikö tässä nyt sitten itkeä vai nauraa, mitä häh?

Vangitsevasta tunnelmastaan huolimatta Marraskuun lauluja I (toinen osa ilmestyy loppuvuodesta) kompastuu samaan ongelmaan kuin Kotiteollisuuden Iankaikkinen. Tai 7. Tai Helvetistä itään. Ydinkysymys kuuluu: kuinka suhtautua yhtyeeseen, jolla on vain yksi biisi?

Viikatteen rautalankasävyinen ja pohjanmaan lakeuksia syleilevä kitarasoundi on niin tunnistettava, että jo soundipolitiikka itsessään tekee kappaleista samankaltaisia. Kun tähän vielä lisätään Kaarlen lakoninen artikulointi ja hyytävissä vesissä räpiköivät lyriikat, kokonaisuutta voi luonnehtia vain adjektiivilla viikatemainen.

Onko tämä sitten huono asia? No ei välttämättä – ainakaan jos lopputuloksena on Yökunnaiden, Uurastajan ja Susitaipaleen kaltaisia murheenkryynejä. Jos jollakulla on oikeasti pokkaa kirjoittaa sellaisia riimejä kuin ”jos ei unen päästä saa / on maattava siis väkisin / tämän kohdan hieman toisin näkisin”, niin onhan se nyt hitto vie aika hienoa. Ei tällaisia tekstejä tehdä muualla kuin Suomessa.