Kyllä voi. ”Foreverlyllä Armstrong ja Jones versioivat Songs Our Daddy Taught Usin kappaleet folkmusiikin henkeä kunnioittaen – ei suorina kopioina, muttei myöskään liikaa muutellen. Laulu on tärkein: sävel ja sanat, jotka siirretään eteenpäin uudelle sukupolvelle”, kirjoittaa Kimmo Vanhatalo tästä kiintoisasta projektista.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Billie Joe + Norah: Foreverly
Reprise
Kaunis kunnianosoitus.
The Everly Brothersin uran kukkeimmassa loistossa vuonna 1958 ilmestynyt Songs Our Daddy Taught Us oli julkaisunsa aikoihin erikoinen albumi. Veljesduolla oli tuolloin meneillään kahden vuoden hittiputki, johon kuuluivat muun muassa klassikkosinglet Bye Bye Love, All I Have to Do Is Dream ja Wake Up Little Susie. Songs Our Daddy Taught Us oli kuitenkin jotain aivan muuta, kuten John Cleese voisi asian ilmaista.
Levy sisälsi nimensä mukaisesti kappaleita, joita veljekset olivat kuulleet lapsuudessaan – vanhoja folk- ja country-lauluja rikoksesta ja rangaistuksesta, kuolemasta, surusta ja kaipauksesta. Don ja Phil Everly esittivät kappaleet pelkistettyinä akustisina sovituksina. Tuttua veljesten hiteiltä oli sentään heidän harmonialaulunsa, joka oli virheetöntä tavalla, jonka vain samaa verta pumppaavat sydämet voivat tavoittaa.
55 vuotta myöhemmin Green Day -yhtyeen nokkamies Billie Joe Armstrong löysi levyn, ihastui siihen ja päätti tehdä albumista oman versionsa. Armstrongin vaimon ehdotuksesta hän pyysi duettopartnerikseen jazzpop-laulajatar Norah Jonesin. Yhdistelmä voi tuntua kummalliselta, mutta Armstrongin vaimon vainu oli oikeassa – Jonesin silkkinen soundi ja Armstrongin karheampi ulosanti sopivat hienosti yhteen.
Foreverlyllä Armstrong ja Jones versioivat Songs Our Daddy Taught Usin kappaleet folkmusiikin henkeä kunnioittaen – ei suorina kopioina, muttei myöskään liikaa muutellen. Laulu on tärkein: sävel ja sanat, jotka siirretään eteenpäin uudelle sukupolvelle. Suurimpana erona alkuperäiseen albumiin on Armstrongin ja Jonesin taustalla soittava kokonainen bändi.
Foreverly ei aivan tavoita näiden vanhojen laulujen sisimmässä asuvaa karua peruskalliota. Sen lempeä sointi tuo mieleen enemmänkin mukavan nojatuolin kuin yksinäisen vankisellin kovan puupenkin. Silti albumia kuunnellessa voi parhaimmillaan koskettaa jotain yleisinhimillistä vuosien takaa ja huomata, että ihmisen sydämen syvimmissä sopukoissa sykkivät yhä samat ilot ja surut.
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/13.