”Tunnin paketti ei sisällä sekuntiakaan täytettä. Se on harkittu kokonaisuus Kanye Westin Yeezusin tapaan, konteksti vain on täysin eri”, Anton Vanha-Majamaa kirjoittaa Draken Nothing Was the Same -albumista.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Drake: Nothing Was the Same
Cash Money
Reppuräppärin sielunvaellus jatkuu.
“How much time is this nigga spendin’ on the intro?”, kysyy Drake itseltään avausraita Tuscan Leatherilla. No, mihinkäs tässä olisi kiire? Täsmähitteihin kanadalaisräppäri luottaa kolmannella levyllään entistä vähemmän. Sen sijaan hän ottaa tiukan otteen itsestään, tuloksena kiehtova sielunvaellus jossakin indie-herkän reppuräpin ja Jay-Z:n edustaman valtavirran välimaastossa.
Albumin ehdottomuus on siinä, kuinka vähän se nojaa kertosäkeisiin tai edes muistiin porautuviin sampleihin. Tarjolla on tarinankerrontaa ilman hiphop-konventioiden pakottavia vaateita. Tunnin paketti ei sisällä sekuntiakaan täytettä: se on harkittu kokonaisuus Kanye Westin Yeezusin tapaan, konteksti vain on täysin eri. Jos Kanye on valtavirran suuri avantgardisti, Drake on kolikon vereslihainen emopuoli.
Hieno Hold On, We’re Going Home jakaa albumin täydellisesti. Se on myös levyn ainut ilmeinen hitti ja ainoa täysin laulettu biisi, mikä kertoo paljon Draken tavasta kertoa tarinoitaan. Värit läikkyvät rajojen yli niin, että tarttuvia kertosäkeitä syntyy vain vahingossa. Ja vahingot ovat tällä levyllä harvassa.
Arvio on julkaistu Rumbassa 10/13.