Banjopoika tyrii ja heittää pesuveden mukana itsensä
Maatilalla Iowassa kasvanut ja perheensä nuorena menettänyt William Elliott Whitmore on viiden viime vuoden aikana julkaissut Southern Recordsilla kolme kolkkoa albumia. Levyjä on yhdistänyt paitsi kuivakukista ja eläimien kalloista sommitellut goottimaiset kannet myös ääniraidoilta raivokkaasti rahiseva tuomiopäivän kalske, joka kuulostaa helvetilliseltä yhdistelmältä Tom Waitsia, Swansia ja Dock Boggsia.
Näistä viimeinen on avain, sillä pääosassa on tosiaan Whitmoren vanhatestamentillisen möräkän äänen lisäksi anteeksiantamaton banjo, joka ei suinkaan ole mikään iloinen bluegrass-lisä, vaan todellista kuolinkolinaa.
Paitsi ettei ole enää. Whitmore on lisääntyneen suosion myötä siirtynyt Anti-yhtiölle, ja banjo on jostain syystä siirtynyt taka-alalle. Aainoastaan Lifetime Underground pääsee lähelle menneitä syvyyksiä.
Tuloksena on tylsämielistä akustisen kitaran rämpyttelyä ja sanoitusten puolella myötähäpeää aiheuttavia poliittisia vertauskuvallisia kertomuksia, kuten Mutiny. Yritetäänpä Whitmoresta tehdä jopa soul-laulajaa puolitiehen jäävällä raidalla There’s Hope for You, vaikka toivoa ei selkeästi enää ole.
Pilalle meni tämäkin. Lumous on särkynyt.