Aavikkojumittelu käy pakkotoiston rajoilla
Sanfranciscolaisen Wooden Shjipsin kakkosalbumin kohdalla avainsana on toisto. Kappaleita on viisi ja bassokuvioita kutakuinkin yhtä monta. Jumituksen päällä kitara surisee, urut vinkuvat ja aavemainen ääni laulaa. Sointi saisi kuitenkin olla likaisempi.
Juuri siihen toistoon Dos lopulta kompastuu. Down by the Sea ja Fallin’ ovat mitaltaan yhdentoista minuutin molemmin puolin, eivätkä yksinkertaisesti saa luotua koko kestonsa kantavaa hypnoosia. Onneksi ensimmäisen kohdalla Ripley Johnsonin höyryiset kitaramyrskyt pelastavat hyvin paljon, vaikka bassolinja tuntuu groovauksen sijaan läpisoitetulta.
Kappaleiden mitan lyhentyessä onnistumisprosenttikin luonnollisesti paranee. Erityisesti avausraita Motorbike kiteyttää kraut-jumituksen ja aavikkopsykedelian fuusion tehokkaasti ja etenee pakkotoiston sijaan vapautuneesti.
Vaikka Wooden Shjips väläyttelee useampaankin otteeseen albumin aikana osaamistaan, yhtyeeltä tuntuu unohtuvan, että toisto korostaa yleensä sitä, mitä ei toisteta. Nyt korostamisen arvoisia hetkiä ei kitaratyöskentelyn ulkopuolelta juuri löydy.